Lomamielen harhailut

Joululomani on alkanut. Lomanaikaiset sielunliikkeeni pakkaavat usein noudattamaan tiettyä kehityskaarta, joka on joiltakin osin karvaan makuinen. Kovasti toivon, että tällä kertaa ei kävisi niin...

Alkulomasta minulle tuottaa vaikeuksia irrottautua työelämästä ja sen tuottamista huolista. Tulikohan nyt kaikki välttämätön tehtyä? Muistinko delegoida kaikki sellaiset tehtävät, jotka vaativat toimia loman aikana? Pitäisikö ottaa lomalle joitakin asioita valmisteltavaksi, jotta pääsisin loman jälkeen paremmin juoneen kiinni? Tänäänkin olen käynyt näitä kysymyksiä läpi.

Tämän jälkeen seuraa tavallisesti rauhallisempi ja seesteisempi vaihe, johon sekoittuu jopa iloa ja vapautuneisuutta. Olenhan nyt ansaitulla lomalla ja voin hyvällä omallatunnolla hellittää hetkeksi. Ainakin minulla olisi siihen laillinen oikeus. Tähän vaiheeseen liittyy lähes pakollisena käynti kirjastossa. Lainaan paksun pinon kiinnostavia kirjoja ja filmejä, joita tosin harvoin ehdin kaikkia lukea ja katsoa. Tuntuu vain tärkeältä ja kiehtovalta, että on mistä valita; lukutoukka ja jonkinasteinen filmihullukin kun olen.

Seuraava vaihe on sitten se, jonka jättäisin mielelläni väliin. Usein se kuitenkin tulee. Tämä vaihe on kuoppa, sielun sukellus, minimasennus. Sen voi laukaista melkein mikä tahansa, joka muistuttaa minua toistuvista huolen- ja pelonaiheistani. Juuri silloin kun olen jo päässyt rentoutumisen alkuun, juuri kun pinta on pehmennyt ja suoja ohentunut - juuri silloin se iskee.

Taustalla on kai jonkinlainen psykologinen lainalaisuus: sisäinen maailmani pyrkii tasapainoon. Koukkaus on korjaava liike. Sisimpäni kertoo, että on epänormaalia olla näin keveällä mielellä. Tasapainon saavuttamiseksi tarvitaan jotain synkistelyä. Sitten tuntuu taas turvalliselta, vaikka onkin inhottava olo. Näin kävi viime lomallakin: yhden päivän olin kuin maani myynyt mies. - Pelkkää psykologiaa tämä kuvio ei kuitenkaan mielestäni ole; se on myös henkimaailman juttu.

Loppuloma voi hyvässä lykyssä olla varsin mukavakin. Mieliala on noussut ja olo kohentunut. Tosin lähestyvä töiden aloitus tuikahtelee jo taustalla pieninä pistoina. Olen huomannut, että parhaiten saan loman hyödynnetyksi, jos olen sen lopulla mahdollisimman pitkään poissa kotoa, muissa ympyröissä. Nytkin olen suunnitellut tekeväni niin.

Stressihuuli

Tunsin eilen ylähuulessani pienoista kipunointia ja kirvelyä. Tajusin heti, että vanha tuttavani huuliherpeshän se siellä ilmoittelee jälleen vierailustaan. Kerran pari vuodessa sillä on ollut tapana tulla minua tervehtimään, niin nytkin. Tämä vieras viipyy tavallisesti noin viikon, kunnes taas vetäytyy omiin oloihinsa.

Vaiva on pieni, mutta se viestii jostain: yleensä siitä, että on ollut aika paljon stressiä. Ja totta vie, on sitä taas ollut! On kasaantunut huolta, selviteltävää, kokouksia ja koulutuksia. Viime torstaina suorastaan hermostuin ja suutuin eräälle alaiselleni, joka mielestäni oli toiminut kovin tökerösti. Tällainen käytös ei ole minulle tavanomaista; se on stressioire.

Viikon päästä on onneksi tulossa pieni paussi talviloman muodossa. Harras toiveeni on, että nuo muutamat lomapäivät rentouttavat mieltä ja huuhtelevat sielua.

Mitenkäs herpes jaksaa? No, ei kovin hyvin, sillä sain apteekista uuden lääkintäkeinon: pieniä läpinäkyviä laastareita, joita pannaan määrävälein oireilevan kohdan päälle. Ihme ja kumma, ne näyttävät tehoavan niin, ettei märkivää rupea pääse edes syntymään. Eläköön lääketiede!

Olen unessa useasti...

Elämäni makeimpia elämyksiä ovat iltapäiväunet, nokoset, tirsat, ruokaperäiset, ettonet… Rakas lapsi – monta nimeä. Usein kun olen tullut töistä, syönyt päivällistä ja lukenut päivän lehtiä, vetäydyn pitkäkseni. Nukahdan tavallisesti melko pian ja herään puolen tunnin kuluttua kuin nakutettuna. Ihmeellistä on, että unet kestävän tosiaan useimmiten miltei minuutilleen puoli tuntia.

Iltapäiväunet ovat minulle suurta ylellisyyttä, kuin rahaa pankkiin panisi. Vaikka olenkin muutoin herkkä kokemaan syyllisyyttä, tästä en koe, en minkään vertaa.

Unien jälkeen päivä alkaa ikään kuin uudestaan. Virkistyn, käyn lenkillä ja saunon. Niin, saunon tosiaan jokseenkin joka päivä, mikä on tietysti hirveää energian tuhlausta - mutta toisaalta niin kovin mukavaa. Sitten jaksankin valvoa melkoisen myöhään, ja tehdä vielä hommiakin, jos tarve vaatii.

Miehen mieli kaipaa alati uudistumista. Siihen auttaa sukellus unen salaperäiseen maailmaan!

Seikkailumielellä

Syyslomalla kävimme vaimon kanssa eräässä eteläisen Euroopan maassa, jonka nimi alkaa p:llä ja päättyy l:ään. Matkanteko oli sangen mutkallista. Mennen tullen jouduimme lentämään kolmella lentokoneella. Mennessä lähdimme kotoa kello 10 aamupäivällä ja olimme perillä kohteessa kello 2:n ja 3:n välillä aamuyöllä.

Eikä tässä vielä kyllin. Tulomatkalla Münchenin lentokentällä meille sanottiin tsekkautuessamme sisään, että kone onkin jo täynnä. Minä hieman kiehahdin. Olimme varanneet liput kolme kuukautta aiemmin ja olimme lentokentällä ajoissa - ja kuitenkin meiltä oli viety paikat nenän edestä. Kone oli siis suomeksi sanoen ylibuukattu.

Meiltä pyydeltiin anteeksi ja meitä kehotettiin odottamaan niin kauan, että matkustajat ovat siirtyneet lentokenttäbussiin. Hetken päästä selvisi, että yksi paikka oli sentään vielä vapaana. Oli pari sekuntia aikaa miettiä mitä teemme. Vaimo patisti minua matkaan, ja minä annoin periksi. Niinpä lensin Helsinkiin, ja vaimo tuli toisella koneella Frankfurtiin, odotti siellä pari tuntia ja lensi sitten vielä eri koneella Helsinkiin.

Seikkailun makua siis. Itse lomakohteessa elämä sen sijaan oli rauhaisaa ja kaikin puolin mukavaa. Sää oli mitä mainioin: yhtä päivää lukuun ottamatta aurinko paistoi ja lämpötila hipoi 25:tä. Auringonpaiste oli lempeää, ja niinpä vietimme runsaasti aikaa ulkona terassilla ja uimme ahkerasti altaassa, jonka vesi oli sopivan vilpoista.

Enkelin siiven hipaisu

Viime viikko oli paineellinen ja raskas. Töitä oli jonossa ja jonon purkaminen oli vaikeaa, kun tuli koko ajan jotain väliin tulevaa tehtävää ja selviteltävää. Jouduin myös ottamaan vastaan eräältä työntekijältä hyvin tunnepitoisen vuodatuksen, josta ei tahtonut loppua tulla. Vasta kun nöyrryin antamaan ymmärtävää palautetta, jossa toistin sitä asia- ja tunneviestiä, mitä kuulin hänen pyörittelevän, hän tyyntyi ja koki huojentuneensa.

Onneksi perjantai-iltana sain vieraaksi hyvän ystäväni, jonka olen tuntenut nuoruudesta saakka. Keskustelimme myöhään yöhön saakka. Aamulla ehdimme käydä vielä yhdessä lenkillä. Tunsin, että elämä alkoi palailla.

Eilen illalla kuuntelin klassista musiikkia satelliittikanavalta TV:stä. Tämä kanava lähettää klassista tauotta (jos mainoksia ei lasketa) ja on yksi suosikkikanavistani. Nyt tuli jälleen hyvin melodisia ja kauniita kappaleita (smooth classic). Yhtäkkiä huomasin, että minua alkoi kuin varkain itkettää. Niinpä sitten itkin tovin. Itku tuntui helpottavalta ja lohduttavalta - kuin enkelin siiven hipaisulta.

Itken hyvin harvoin ja yleensä vain kohdatessani odottamatonta hyvyyttä. Siksi osaan arvostaa tällaisia hetkiä.

Elinajanodote

Tein äskettäin testin, jonka tuloksena annettiin elinajanennuste. Testi liittyi TV-ohjelmaan, jonka nimenä on Elämä pelissä. Olen aina ajatellut, etten elä vanhaksi. Testi kuitenkin antoi ennusteeksi reippaat 84 vuotta. Löydät testin täältä.

Ajattelen aika usein elämää tiimalasina tai janana. Illalla käy mielessäni, että taas on lasissa hieman vähemmän hiekkaa ja jäljellä olevan elämän jana on vääjäämättä pätkän lyhempi. Tämä saattaa kuulostaa synkältä, mutta sitä se ei ole, pikemminkin haikeaa - ja toisaalta jollain tapaa helpottavaa.

Koen, että olen elämässä saanut tehdä, nähdä ja kokea jo paljon. Minulla ei ole sellaista tuntua, että minun pitäisi ehtiä tehdä vielä jotain hyvin merkittävää. Silti minulla on yhä elämänhalua ja -iloakin. Niinpä kuitenkin syvimmiltäni aavistelen, odotan ja toivonkin, että minulle annettaisiin vielä jokin tehtävä, jossa voisin nykyistä paremmin toisaalta toteuttaa lahjojani ja toisaalta palvella muita ihmisiä.

Viikonlopputunnelmia

Olen juuri jäämässä viikonlopunviettoon raskaan työviikon päätteeksi. Viikkoon on sisältynyt jos jonkinlaista selviteltävää, henkilöstö- ym. johtamista. Joskus hankalat asiat tuntuvat kasautuvan, niin nytkin.

Päällimmäisiä ajatuksia on, että haluan päästä pian iltapäiväunille. Otan viikollakin aika usein pienet tirsat tultuani kotiin ja syötyäni jotain. Nyt noille nokosille on tavallistakin kipeämpi tilaus.

Sitten on syytä rentoutua muilla tavoin, esimerkiksi lukemalla (taas on yksi dekkari kesken). Toinen hyvä tapa on ajaa rallia tietokoneella. Ostin juuri uusimman version Colin McRaen rallipelistä - hänen muistoaan kunnioittaen; hänhän kuoli äskettäin kopteriturmassa.

Kovasti tekisi mieli vielä puolukkametsään. Säät eivät vain näytä tätä suunnitelmaa suosivan. Marjoja meillä on tosin kerättynä jo yli 400 litraa, eniten mustikoita. Silti olisi hauska käydä vielä metsässä...

Rohkaisun voima

Olen käynyt viime aikoina normaalia enemmän työ- ja koulutusmatkoilla. Tämä on ollut henkisesti valtaosin virkistävää, fyysisesti aika rasittavaa. Jaksan työssäni paremmin silloin kun siihen sisältyy vaihtelua ja luovaa ajattelua ja toimintaa.

Viime reissullani pistäydyin koulutuspäivän päätteeksi ostoksilla. Etsin vaatetusliikkeestä kesäpuseroa ja sandaaleja. Katselin telineessä roikkuvia pusakoita, kun huomasin taustalla miesmyyjän, ikääntyneen laihan herrasmiehen, jonka kaljulla päälaella kiemurteli muutama hiussuortuva. Mies vaikutti ujolta ja käytökseltään hyvin korrektilta.

Kerroin myyjälle ostosaikeistani, ja hän kävi esittelemään tuotteita. Huomasin heti, että hän oli vihkiytynyt asiaansa ja että hänellä oli perusteelliset tiedot tuotteista. Kyselin ja kehaisin muutamaan otteeseen hänen asiantuntemustaan.

Oli elämys havaita, kuinka myyjän koko olemus alkoi kaupankäynnin edetessä vapautua. Kun olin tehnyt pusakkaostokseni ja liittynyt vielä myyjän tarjoamaan bonuskorttisysteemiin (jota en varmaankaan tule tarvitsemaan), tämä ujo herrasmiesmies suorastaan säteili.

Poistuin ostoksilta hyvillä mielin. Olin saanut erinomaista palvelua ja olin nähnyt, kuinka yksinkertainenkin rohkaiseva palaute voi saada ihmeitä aikaan. Myyjälle oli mannaa, että hänen ammattitaitoaan ja osaamistaan arvostettiin. Sitähän me miehet itse asiassa taidamme kaivata hyvinkin kipeästi: arvostusta ja ihailua.

Entä sandaalit? No, nekin löytyivät, tosin toiselta osastolta. Siellä kaupanteko kävi kuitenkin rutiinilla, eikä siitä syntynyt minkäänlaista tapausta.

Kuihtunut intohimo

Katsoin eilen illalla Kultaisen liigan lähetystä Roomasta. Tuntui tosi pahalta, kun Tero Pitkämäki keihästi pituushyppääjän. En muista nähneeni mitään vastaavaa, vaikka olen seurannut urheilua pienestä pitäen. En osannut niinkään surra Salim Sdirin kohtaloa, vaikka hän oli uhri ja tahaton kärsijä; enhän häntä lainkaan tunne. Sen sijaan Teroa kävi sääliksi. Hän on mielestäni ollut esimerkillinen urheilija, joka käyttäytyy fiksusti myös kentän ulkopuolella. Hänellä on terveitä mielipiteitä.

Aikoinaan seurasin urheilua suurella intohimolla. Elin hyvin vahvalla tunteella mukana, kun esimerkiksi Lasse Viren, Juha Mieto ja Mika Myllylä menestyivät. Senkaltaista riemua olen hyvin harvoin muutoin kokenut.

Sitten tulivat Lahden MM-kisat ja dopingskandaalit. Sen jälkeen on tullut skandaalia toisensa perään eri puolilla maailmaa. Tämä kaikki on vaikuttanut minuun niin, etten enää innostu urheilusta läheskään sillä intensiteetillä kuin aiemmin. En tiedä, johtuuko on innostuksen hiipuminen osittain iän karttumisestakin.

Silti seuraan edelleen urheilua mielenkiinnolla, etenkin MM-kiekkoa, yleisurheilua, hiihtoa ja mäkihyppyä. Minua sytyttävät yhä suomalaisten hyvät suoritukset suurkisoissa, mutta intohimo tuskin koskaan enää palaa.

Makua elämään mustikasta

Loma on päättynyt ja työt ovat alkaneet – nihkeästi. Ehkä se on hyväkin merkki, että töiden aloittaminen tökkii: loma on irtauttanut kunnolla töistä. Oli miten oli, tuntuu inhottavalta kohdata jälleen töiden mukanaan tuomia huolia ja pelkoja. Tajuan kuitenkin, että ne on nimenomaan kohdattava, jotta niiden teho heikkenisi.

Loman aikana teimme muutaman reissun, yhden ulkomaille ja yhden pitkähkön automatkan Suomessa. Luin tuhansia sivuja kirjallisuutta, muun muassa useita Henning Mankelin romaaneja, en dekkareita (ne minä olen jo kaikki lukenut). Tapasimme sukulaisia ja ystäviä, mutta jäi sellainen olo, että enemmänkin olisi saanut olla kontakteja. Aloin tuntea jossain vaiheessa erakoitumisen ensioireita...

Eilen piipahdin ensi kerran mustikassa. Riipaisin aivan lenkkipolun varrelta muutaman litran. Alkoi tuntua, että marjastusinto (tai niin kuin kotiseutuni murteessa sanottaisiin: iili) on taas kerran löytymässä. Monesti ennenkin olen kokenut itseni laiskaksi ja innottomaksi aloittamaan marjastuskautta, mutta kun olen päässyt alkuun, en ole lopettanut ennen kuin pakastimessa on ollut satoja litroja mustikoita, puolukoita, mansikoita ja mustia viinimarjoja. Ennätys on toissa kesältä: yhteensä 550 litraa. No, ne eivät ole minun yksin poimimiani; vaimollakin on siinä oma, merkittävä osuutensa.

Lomainen flow-ilmiö

Olen saanut nyt nauttia reilun viikon verran henkisestä tilasta, jota voisi luonnehtia jonkinlaiseksi flow-ilmiöksi. Mikään ei ole erityisemmin puristanut tai painanut (no ei se nyt ihan koko totuus ole: huolet ovat kyllä yrittäneet vallata mielen).

Olen keskittynyt siihen, mitä olen puuhaillut: liikuntaan, lukemiseen, kirjoittamiseen, elokuviin, seurusteluun yms. Vuorokausirytmi on iloisesti nyrjähtänyt; kelloa ei tule usein vilkuilluksi. Olen saanut monia palkitsevia kokemuksia äskeisen ulkomaanmatkamme yhteydessä, kuten esimerkiksi lämpimiä kohtaamisia ja luontoelämyksiä.

Elämä on soljunut ikään kuin omalla painollaan. Kovasti toivon, että loputkin lomasta sujuu tähän malliin. Se on kaikkea muuta kuin itsestään, pikemminkin ihmeen veroista.

Lainaan tähän lopuksi psykologi Csikszentmihalyin ajatuksia, joka on luonut flow-käsitteen. Hän kuvaa kahdeksan osatekijää, joita flow-kokemukseen voi liittyä (lähde: Wikipedia):

1. Tehtävällä on selvät päämäärät.
2. Yksilön keskittyminen on täydellistä.
3. Oman minän arviointi vähenee.
4. Ajantaju katoaa.
5. Tehtävän etenemisestä saa välitöntä palautetta.
6. Yksilön kyvyt ja tehtävän vaativuus ovat tasapainossa (tehtävä ei ole liian helppo eikä liian vaikea).
7. Yksilö tuntee pystyvänsä kontrolloimaan tilannetta.
8. Tehtävä on itsessään palkitseva.

Käsite on siis luotu kuvaamaan tietynlaista työntekoa, ei lomanviettoa. Minusta termiä voisi silti hyvin käyttää tässäkin merkityksessä; onhan se melkoinen tehtävä viettää onnistunut loma.

Lomanaluskutka

Lomani alkaa viikon kuluttua. Lomallelähtö on yleensä paineista aikaa. Työt ruuhkautuvat. Mietin, tuliko kaikki välttämätön tehtyä. Unohtuiko sittenkin jotakin? Olenko muistanut antaa alaisilleni kaikki toiminnan pyörittämisen kannalta tarpeelliset ohjeet?

Usein on käynyt niin, että loman alusta tärveltyy monta päivää jonkin asian murehtimisessa. Monesti olen lähtenyt lomalle tunnekuorman kanssa, jonka joku on vielä viimeisinä työpäivinä päälleni vyöryttänyt. Hän on halunnut selvittää joitain omia asioitaan, kun olen vielä läsnä - vaikka ne ehtisi kyllä aivan hyvin käydä läpi myöhemminkin. Hartaasti toivon, että tällä kertaa ei käy näin...

Olen huomannut, että fyysinen etäisyys työpaikkaan auttaa pääsemään lomafiilikseen. Niinpä nytkin lähdemme heti loman alettua viikoksi ulkomaille, Keski-Eurooppaan. Viime vuosina olemme aloittaneet lomamme Lapin-matkalla. Kesäkuun alussa, jolloin lomani tavallisesti alkaa, Lapissa on kuitenkin vielä aika viileää ja vähän liiankin rauhallista.

Minulle ei sovi se, että sosiaaliset kontaktit jäävät lomalla hyvin niukoiksi. Se on liian suuri kontrasti työelämälle, joka on hyvin sosiaalista. Liiallinen yksin- ja joutenolo ronkkii sitä paitsi sisimmästä esiin monenlaisia turhanpäiväisiä huolia ja pelkoja.

Syyllisyysneuroosi

Niin kauan kuin muistan, olen kärsinyt neuroottisesta syyllisyydestä. Kannan sitä alati mukanani, mutta se ei oireile kaiken aikaa. Saattaa kulua pitkähkökin aika, että siitä ei ole havaittavaa haittaa. Sitten tulee jokin ärsyke, joka laukaisee syyllisyyden tunnot. Laukaisukoodiksi kelpaa näennäisesti hyvinkin mitätön seikka. Mekanismi on samantapainen kuin pelkotaipumukseni suhteen; siitä kirjoitin aiemmin. Syyllisyys ja pelko ovatkin selvästi liittolaisia.

Miksi kirjoitan tästä aiheesta, johtuu siitä, että olen viimeksi tänään kokenut jäytävää syyllisyyttä.

Minusta tuntuu, että syyllisyysneuroosini on iän myötä jonkin verran laimennut. Silti se aiheuttaa välistä - kaunistelematta sanoen - helvetillisiä tuntemuksia. Syyllisyyden tunteilla ei tarvitse olla paljonkaan tekemistä todellisuuden kanssa. Säie syyllisyyden kokemisen ja syyllisyyttä herättävän teon tai asian välillä on usein hyvin ohut.

Järkeily ei syyllisyyden kokemiseen tahdo auttaa - eihän muutoin olisikaan kyse neuroosista. Vaikka tiedon tasolla ymmärrän, että ei olisi syytä tuntea syyllisyyttä, tunnen silti. Rukouksesta on sen sijaan apua.

Uskon tietäväni, missä syyllisyysneuroosini juuret ovat: äitini lakihenkisessä kasvatuksessa ja isäni äkillisessä kuolemassa. Äidilläni oli melko ankara Jumala-kuva. Isäni kuoli yllättäen sydänkohtaukseen, kun olin vielä poikanen. Koin jotenkin, että isän kuolema oli minun syytäni, vaikken ollut mailla halmeilla.

Molitva - rukoilen

En ole aiemmin välittänyt seurata euroviisuja juuri lainkaan. Ne edustavat sellaista pintakulttuuria, joka ei pure minuun. Nyt kun viisut järjestettiin Suomessa, tulin katsoneeksi valtaosan esityksistä. Voittajaksi päätynyt kappale oli suosikkini: Molitva 'rukoilen'.

Kappale on melodinen, sen sanoituksessa on ajatusta ja sen esittäjä on taitava laulaja ja intohimoinen eläytyjä. Erityisesti nautin siitä, että rukous nousi myönteisesti esille.

Minäkin rukoilen, milloin kiihkeämmin milloin laimeammin, mutta kuitenkin kaiken aikaa. Olen rukoillut lapsesta saakka. Rukouksen merkitys on kuitenkin iän myötä muuttunut, syventynyt. Myös rukouksen muodot ovat monipuolistuneet.

Sisälläni on ikään kuin rukouskanava, jossa on lähetystä ympäri vuorokauden. Välillä muut kanavat lähettävät häiriösignaaalia. Välillä työhön tai harrastukseen keskittyminen vaimentaa lähetyksen. Mutta heti kun rauhoitun, rukouskanavalla alkaa bittivirta soljua. Yölläkin kun herään, rukous alkaa virrata...

Rukous tuo minulle turvaa, toivoa ja lohtua. Se auttaa minua keskittymään olennaiseen. Rukous on voiman lähde, koska sen kautta olen yhteydessä Kaikkivaltiaaseen. Ennen kaikkea rukous on keskusteluyhteyttä Jumalan kanssa, jonka syvin olemus on rakkaus.

Melkein iloitsen

Kriisi, josta kerroin viime jutussani, on olennaisesti helpottanut. Oma olonikin on hyvin helpottunut. Melkein iloitsen. Miksi vain melkein? Siksi, että ilooni sekoittuu myös huolta tulevasta.

Minulle on tyypillistä, että ilon kokemukseni ovat ikään kuin vaimennettuja. Nuorena olin jopa jonkin verran kyyninen. Iän myötä kykyni kokea iloa ja myös ilmaista sitä on lisääntynyt. Mutta edelleenkin minulla pyrkii olemaan jonkinlainen sordiino päällä, vaikka olisi kuinka iloisista asioista kyse.

En ole koskaan haltioissani ja riemuitsen ani harvoin, Sen sijaan saatan ilakoida ja innoitella esimerkiksi hyvässä, inspiroivassa seurassa. Hyvien ystävien läsnäolo selvästikin puhkaisee sisimpääni pieniä, terhakasti pulppuavia ilon suonia. Nautin myös huumorista, erityisesti tilannehuumorista – ja viljelen sitä itsekin aika usein.

Parhaita olotiloja on tasainen, huoleton tyytyväisyys, johon liittyy sisäinen luova kutina: tekee mieli kokeilla joitain uusia juttuja, suunnitella ja toteuttaa jotain ennen kokematonta. Paha vain, että huolettomuus on aika harvinaista herkkua.

Ahdistaa

Juuri nyt ahdistaa niin vietävästi. Meille hyvin läheisillä ihmisillä on aviokriisi. Koen tuon kriisin omissa nahoissani. Haluaisin auttaa heitä - ja tulenkin tekemään kaiken mitä osaan ja voin. Kuitenkin tiedän, etten voi elää heidän elämäänsä; heidän itsensä on löydettävä tie eteenpäin.

Minulle on tyypillistä, että käyn tällaiset asiat syvältä läpi. Olen kai siinä mielessä hyvin konaisvaltainen ihminen. Varmasti ahdistukseen sekoittuu myös omia asioita, jotka ovat minua elämän varrella haavoittaneet...

Mielitekoja

Minulla on monenlaisia mielitekoja mutta keskityn tässä jutussa vain yhdenlaisiin. Niin kauan kuin muistan minua ovat kiehtoneet elektroniset laitteet. Melkein aina on jokin niihin liittyvä hanke muhimassa. Juuri äsken tilasin nettikaupasta digivideokameran - videokuvaus on siis tuorein mielitekoni.

Jos laskisin kaikki hankkimani laiteet, niitä olisi varmaan kymmeniä. On kotiteatterisysteemit, tallentava digiboksi, digikamera, navigaattori, älykännykkä, liuta tietokoneen oheislaitteita jne. Auton elektroninen varustus on vaikuttava. Pieniä arjen elämää helpottavia (?) laitteita on lisäksi runsaasti.

Mihinkähän tarpeeseen minä oikein näitä laitteita hankin? Varmasti elämä sujuisi ihan hyvin ilman niitäkin. Minun on kuitenkin tunnustettava, että uusiin laitteisiin tutustuminen tuntuu kiehtovalta. Se on eräänlaista älyjumppaa ja samalla hupia - ja turhuuksien turhuutta. Se on myös vastapainoa työlle.

Puolustuksekseni voin sanoa, että useimpia laitteita myös käytän. Pidän esimerkiksi valokuvaamisesta, katselen mielelläni elokuvia, suunnistan uusiin paikkoihin navigaattorilla ja ajan tietokoneella rallia.

En tiedä, olenko jotenkin outo ja ainoa lajiani...

Mielilukemista

Olen lukenut paljon siitä lähtien kun kirjojen kiehtova maailma avautui minulle ensimmäisinä kouluvuosinani. Se oli järisyttävä elämys. Minulla oli kirjasto naapurissa, ja olin varmaan sen ahkerin lainaaja. Poikavuosinani seikkailukirjat olivat mielilukemistani.

Aikuisiässä kirjallisuusmakuni on pysynyt vuosien mittaan pohjimmiltaan samanlaisena, mutta toisaalta minulla on ollut erilaisia kausia. Olen aina pitänyt kirjallisuudesta, jonka kieli on ilmaisevaa, ilmeikästä ja nasevaa ja joka on tyyliltään korkeatasoista ja yhtenäistä. Arvostan myös psykologisesti syvällistä otetta.

Olen perehtynyt etenkin 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun kaunokirjallisuuteen. Olen lukenut esimerkiksi Kiven, Ahon, Canthin, Pakkalan ja Järnefeltin tuotannon. Myös venäläiset klassikot, kuten Dostojevski, Gogol ja Tšehov, ovat olleet suosikkejani. Myöhemmästä venäläisestä kirjallisuudesta Solzhenitsyn oli minulle hurja elämys. Hänen viljelemänsä nerokas ironia on hykerryttävää. Luin miltei kaikki häneltä ilmestyneet teokset, ja niitä on todella paljon.

Mainitsemani teokset ovat vain makupaloja; ei olisi mitään tolkkua lähteä luettelemaan enemmän kirjailijoita, joiden teoksista olen pitänyt. Totean vain, että kaunokirjallisuuden lisäksi olen lukenut runsaasti psykologista ja hengellistä kirjallisuutta.

Viime vuosina minulla on ollut dekkaribuumi. Jostain syystä – varmaan vastapainoksi vastuulliselle ja vaativalle työlle – olen nauttinut sydämeni kyllyydestä laadukkaista dekkareista. Parhaita niistä ovat mielestäni ruotsalaiset ja norjalaiset, esimerkiksi Henning Mankelin ja Karin Fossumin, dekkarit. Niissä on mukaansatempaavaa kerrontaa, monitasoinen, taitavasti etenevä juoni ja oivaltavaa psykologista kuvausta. Suomalaisista dekkaristeista minua miellyttävät eniten Seppo Jokinen ja Matti Yrjänä Joensuu.

Saapa nähdä, jatkuuko dekkaribuumi vielä pitkään. Tuntuu siltä, että olen lukenut jo miltei kaikki kiinnostavimmat dekkarit. Ehkäpä olisi taas välillä jonkin muun kirjallisuuslajin aika.

Kärsimyksestä

Näin pääsiäisviikolla on luontevaa kirjoittaa kärsimyksestä. Blogiystäväni kertoi, että hänelle pääsiäistä edeltävä aika on yleensä vaikeaa ja ahdistavaa aikaa. Itselleni rankimmat kaudet ovat osuneet syksyyn, eivät tosin mitenkään säännöllisesti.

Viime jutussani mainitsin taannoisen työuupumusjakson. Kaivoin äskettäin esille tuolta ajalta pitämäni päiväkirjan. En ole lukenut sitä yli kuuteen vuoteen. Luin nyt päiväkirjaa ihan tyynin mielin: se ei kaivanut esiin synkkiä ja epätoivoisia tunnelmia, joita tuolloin runsaasti koin. Uuupumusjakso oli kiistatta kovin koitos, mitä elämässäni on tähän mennessä ollut.

Siteeraan tässä lyhyesti erästä muistiinpanoa tuolta ajalta. Pieneksi vihjeeksi lukijalle on mainittava, että päiväkirjamerkintöjä tehdessäni olen selvästikin tasoitellut ja suodattanut todellisia tuntemuksiani.

Surkeat, toivottomat tunnelmat aamulla; heräsin 5.30. Itkeskelin aamupäivällä. Päivällä kävelyllä rannassa 13.30 –15.00. Nyt tuntuu ihmeeltä, jos voisin mennä töihin syysloman jälkeen. Ei ole henkistä liikkumavaraa, väsyttää, pyörin itseni ympärillä, ei ole iloa, vain ankeutta enimmäkseen ja unet renklaavat (18.9.2000).

Nämä olivat siis alkusyksyn tunnelmia. Syksyn mittaan kävin läpi koko tunne-elämän kirjon toivosta epätoivoon ja päinvastoin. Koin erittäin syviä surun, pelon ja vihan tuntemuksia, jotka oikeastaan vain voimistuivat joulua kohti mentäessä – ja myös ilmaisin niitä, välistä rajustikin. Silti sekaan mahtui jonkin verran myös myönteisiä ja lohdullisia tuntoja.

Suurelta ihmeeltä tuntuu se, että kun joulun jälkeen palasin töihin, tunne-elämäni tasoittui kertaheitolla. Tosin senkin jälkeen tuli aika ajoin takapakkeja ja pelkotiloja uupumuksen uusimisesta. Kärsin muutoinkin jonkinasteisista uupumusoireista vielä töissä ollessani melko pitkään. Mutta varsinainen tunnemylläkkä loppui kuin seinään...

Pääsiäisviikolla sopisi kertoa myös siitä, millaisia hyviä hedelmiä uupumuksen aikaisesta prosessoinnista kypsyi. Jätän kertomisen kuitenkin toiseen kertaan. Totean vain sen, että tuo aika oli jälkikäteen ajatellen hyvin arvokas ja ainutlaatuinen sisäisen eheytymiseni, asenteitteni ja uskoni kannalta.

PS Tänään kiirastorstaina tulee myöhään illalla TV ykköseltä elokuva Jeesuksen kärsimyksestä (The Passion of the Christ). Katsoin sen pari vuotta sitten elokuvateatterissa. Se on mielestäni hyvin vaikuttava ja vakuuttava elokuva.

Koukkaus

Valvoin kuluneen viikon alkajaisiksi miltei koko yön. Aamulla tunnelmat olivat hyvin alavireiset, miltei synkät. Edessä oli pitkä päivä, sillä illalla oli vielä tärkeä kokous, joka normaalisti kestää kolme neljä tuntia.

Selvisin päivästä kuitenkin kohtalaisen hyvin. Asiaa auttoi se, että ehdin nukkua iltapäivän päätteeksi tunnin verran. Kokouskin sujui lopulta varsin mallikkaasti. Väsymys on kyllä vaivannut jossain määrin pitkin viikkoa, joka oli hyvin työntäyteinen ja muutoinkin raskas.

Minulle on melko tyypillistä, että silloin tällöin tulee jonkinlainen koukkaus sielun pohjamutiin. Usein se alkaa huonosti nukutulla yöllä. Valvottava asia on yleensä jonkinlainen huoli.

Se miksi juuri unettomuus on laukaiseva tekijä, johtuu kuutisen vuotta sitten läpikäymästäni työuupumusjaksosta. Uupumuksen aikana valvoin paljon ja uni oli kaikin puolin resuista. Olin masentunut ja koin, että jokainen risainen yö vahvisti masennustani – paremmin nukutut sitä vastoin rohkaisivat.

En ole ollut vuosiin masentunut (alakuloa en laske masennukseksi), mutta edelleen on niin, että valvominen nostaa uupumuksen aikaisia tuntoja pintaan. Ei tosin läheskään siinä määrin kuin vielä muutama vuosi sitten, mutta jossain määrin kuitenkin. Ikään kuin sisälläni olisi vielä kuilu, johon huono uni ja sen mukanaan tuoma väsymys minut imaisee.

Piilevä herkkyys

Ne jotka minut tuntevat, pitävät minua rauhallisena ja tasaisena tyyppinä, ja sellainen minä kai paljolti olenkin. Hyvin harvat ovat kuitenkaan päässeet kurkistamaan siihen herkkyyteen, mikä sisälläni asustaa. Muistan itse, että olin lapsena vilkas ja eläväinen – näin minulle on myös kerrottu – ja samalla herkästi ja syvästi kokeva.

Kahdeksanvuotiaana menetin äkillisesti isäni, ja sen seurauksena paljon lapsiominaisuudestani. Minusta tuli kerralla vakavamielinen taakankantaja. Valtaosa luontaisesta spontaaniudestani koteloitui. Ulkoinen käyttäytymiseni tasoittui huomattavasti.

Sisäinen herkkyyteni ei tietenkään mihinkään kadonnut; en vain saanut siihen enää kosketusta.

Yksi valtaväylä herkkyyden lähteille on silti säilynyt koko elämäni ajan: hyvä sana. Tämä voi olla ystävältä tai keltä tahansa kuultu tai sitten laatukirjallisuudesta luettu sana. Kirjojen kautta olen kokenut sykähdyttäviä elämyksiä, ja koen yhä. Jos luen ääneen jotain oikein hyvää kirjaa jollekulle, ääneni ei tahdo kestää; liikutun siinä määrin lukemastani.

Olen iloinen, että tämä herkkyys on edelleen olemassa. Joskus se tuntuu hieman kiusalliselta, mutta enimmäkseen se on minulle elämän merkki.

Peräkamarin poika

Olen syntynyt pienehkössä pitäjässä syrjäkylällä ja viettänyt siellä lapsuuteni. Lähistöllä ei ollut taloja, joissa olisi ollut samanikäisiä poikia tai tyttöjä. Minulla oli kyllä veljiä mutta ikäerot olivat aika suuria.

Niinpä totuin lapsuudessa olemaan paljon yksikseni, puuhailemaan ja nikkaroimaan omissa oloissani. Pienestä pitäen vetäydyin usein kamariin lukemaan. Koulu sijaitsi lähellä kotia, ja siellä oli kirjasto, jonka ahkera asiakas olin.

Koulussa minulla kyllä oli kavereita, ja heidän kanssaan meillä oli huimia leikkejä. Keksin välituntiseikkailujen juonet lukemieni kirjojen pohjalta.

Koko elämäni olen ollut jollain tapaa peräkamarin poika. Vaikka työn myötä olen saanut vastuullisia tehtäviä ja joutunut paljon esiintymään, tuo perusvire on säilynyt. Pelkäsin nuorena esiintymistä kuin ruttoa. Runsaan harjoituksen myötä olen kuitenkin oppinut siitä jopa nauttimaan.

Peräkamari-ilmiö tulee esiin tilanteissa, jossa joudun olemaan isoissa ta suurehkoissa porukoissa, joissa on paljon outoja ihmisiä. Koen jokseenkin aina aluksi ujoutta ja osattomuutta. Minulla on sellainen tunne, etten kuulu tähän porukkaan, vaikka työni puolesta tosiasiassa kuulunkin. Kun sitten saan kontaktia joihinkin ihmisiin, arkuus hellittää. Saatan sitten jutella paljonkin ja monen ihmisen kanssa.

Viimeksi viime viikolla törmäsin jälleen näihin tuntoihin. Hallitsevia ne eivät ole mutta häiritseviä kylläkin. Luulenpa, etten niistä koskaan eroon pääse.

Loman tynkää

Tänään minulla alkoi talviloma, joka jää tällä kertaa sikäli torsoksi, että minun täytyy käydä välillä parin päivän työmatkalla. Viikon lomalla, joka on vielä kesken kaiken katkaistava, en pysty töistä kunnolla irtoamaan.

Pitemmilläkin lomilla on tavallisesti niin, että vasta noin viikon jälkeen kykenen olemaan henkisesti vapaa työkuvioista. Tosin se auttaa, jos lähdemme johonkin kauemmas ja aivan erilaisiin oloihin. Siksi olemmekin viime aikoina pyrkineet starttaamaan heti loman alussa aivan muihin maisemiin. Ulkomailla niiden maisemien ei tarvitse välttämättä olla.

Lyhytkin loma on toki parempi kuin ei ollenkaan lomaa. Mutta parasta lomassa taitaa ylipäänsä olla sen odottaminen. Odotus auttaa jaksamaan töissä; itse loma ei monestikaan niin ihmeellinen ole.

Olen havainnut, että minulle ei sovi se, että lomalla on pitkään kovin rauhallista. Minulla on taipumus vaipua jo vajaassa viikossa alakuloisuuteen ja kääntyä tonkimaan sisikuntaani. Tai pikemminkin niin, että sisimästäni nousee asioita tongittavaksi: huolia, pelkoja ynnä muita niljakkeita. Siksi olen katsonut viisaaksi, että järjestämme lomalle sopivassa määrin sosiaalista elämää ja kontakteja.

Niinpä esimerkiksi Lapin-reissut, joita olemme monena alkukesänä tehneet, saavat nyt jäädä, sillä silloin siellä on aivan liian rauhallista...

Sisäinen keskustelu

Olen joidenkin asioiden suhteen herkkä loukkaantumaan. Jos joku arvostelee minua siitä, että en ole hänen mielestään luotettava tai vastuuntuntoinen, se pistää minua kuin käärme. Tai siitä että en hoida velvollisuuksiani. Arvostelu voi olla hyvinkin hienovaraista, mutta se läpäisee sittenkin suojamuurini.

Ymmärrän, että tämä herkkyys on ollut minussa pienestä pitäen. Olen jo tuolloin imenyt itseeni taipumuksen syyllistyä vähästäkin.

Loukkaus käynnistää aina prosessin. Ensin mieleeni nousee vihaa ja ärtymystä, sitten halua puolustautua. Nykyisin yritän selvittää asian tuoreeltaan sen kanssa, joka on loukannut minua tai jonka ainakin kuvittelevan loukanneen minua.

Jos pääsemme keskustelussa niin pitkälle, että ymmärrän, mistä arvostelu nousee, alkaa helpottaa. Vielä enemmän helpottaa, jos huomaan, että minua loukanneen asenne ei ole kielteisyyteen lukittu. Tällöin voimme päätyä nopeastikin sulaan sovintoon.

Jos sen sijaan koen, että arvostelu nousee kyynisestä ja torjuvasta asenteesta, tilanne on pahempi. Huomaan, että keskustelu ei auta, vaan tekee vain olon kiusallisemmaksi. Tuo toinen ei välttämättä edes huomaa loukanneensa. Hänhän on "vain sanonut asiasta; ei siihen pidä tunteita sotkea".

Tällöin omassa mielessäni alkaa sisäinen keskustelu. Nousee syytöksiä (myös itsesyytöksiä) ja puolusteluja. Yhä uudelleen ja uudelleen, loputtomasti - ellen tietoisesti katkaise tätä kehää. Sisäinen keskustelu ei johda mihinkään hyödylliseen; päinvastoin se vie energiaa ja pyrkii masentamaan.

Maanantaisyndrooma

Maanantait ovat jo pitkään olleet minulle paineellisempia työpäiviä kuin muut. Viikon aloitukseen liittyy usein ainakin jonkinasteista epämääräistä ahdistusta. Sillä ei ole ratkaisevaa merkitystä, tiedänkö etukäteen, että päivästä tulee raskas. Tosin tietoisuus siitä, että maanantaiaamu alkaa kokouksella, lisää epämiellyttävää tunnetta.

Varmaan yksi syy kokemaani on se, että työni on senluonteista, että siinä saattaa tulla eteen yllättäviä, ikäviäkin asioita. Ja jos niitä tulee eteen maanantaiaamuna, ne ovat tavallistakin tympeämpiä. Toisaalta viikonloppuna ehtii henkisesti irtautua työkuvioista sen verran, että uuden viikon aloituksessa on hieman samaa vapaudesta luopumisen tuskaa kuin lomalta palatessa.

Tämäkään maanantai ei ollut poikkeus. Päivä on kuitenkin lähtenyt melko normaalisti liikkeelle, ja yleistuntuma on sellainen, että eiköhän tästäkin viikosta selvitä.

Uusi alku

Olen julkaissut tätä vanhemmat juttuni aiemmin nimimerkillä Penjamini toisessa blogissa, jota ylläpidin nimellä Miehen tuntoja. Kun päivitin tuon Miehen tuntoja -blogin rakennetta, sattui vahinko, jota oli vaikea korjata. Niinpä päätin siirtää juttuni tähän uuteen blogiin ja lakkauttaa toisen blogini.

Harmillisinta tässä savotassa oli se, että menetin kaikki kommentit, joita lukijat olivat juttujen yhteyteen lisänneet.

Muilla mailla

Olin joulun aikoihin aika pitkään poissa Suomesta oloissa, jotka poikkesivat radikaalisti meikäläisistä. Sain nauttia esimerkiksi valosta ja lämmöstä - ja välittömästä, ihmisläheisestä ilmapiiristä. Paluu koti-Suomeen oli vähän ankea: eihän täällä ollut edes kunnon talvea. Myös henkinen ilmapiiri, jonka täällä jälleen kohtasin, tuntui alkuun hieman ahtaalta.

Yllättävän nopeasti sopeutuminen entisiin oloihin kuitenkin käy. Siinä varmasti auttaa se, että oma mielentila on jo ammoin viritetty melankoliselle taajuudelle. Se taajuus löytyy vaivaa näkemättä. Jotain kohottavaa tuosta reissusta tuntuu kuitenkin jääneen mielen pohjalle. Siellä se kuplii mukavina muistoina ja välähdyksinä.

Kyllä kai se niin on, että me suomalaiset olemme ilmastomme ja säidemme muovaamia. Hilpeät ja välittömät ihmiset ovat poikkeuksia, joita saatetaan pitää vähän omituisina. Itse en panisi pahakseni, vaikka tapaamistani etelän ihmisistä olisi tarttunut persoonaani jotain pysyvääkin nostetta.

Valoa syksyiseen synkistelyyn

Olen elänyt monta synkkää syksyä. Perusluonteeni on melankolinen, ja syksyisin alavireisyyteni on tupannut vahvistumaan. Näin minulle kävi jo nuoruudessani. Olen jossain määrin vetäytynyt kuoreeni niin kuin karhu pesäänsä.

Muutama syksy on ollut erityisen vaikea. Tuolloin olen monet kerrat tarkistanut kalenterista, kuinka kauan on vielä siihen, kun päivä alkaa pidetä. Kaikkein ahdistavin oli se syksy, jolloin olin työuupumuksen vuoksi sairaslomalla. Milloinkaan muulloin en ole kokenut niin syvältä kouraisevia tuntemuksia.

On kuitenkin ollut myös valoisia syksyjä. Tämä kuluva syksy on yksi niistä, vaikka tähänkin on toki mahtunut myös vaikeuksia. Yksi syy siihen, että mielialani on pysynyt suhteellisen korkealla, on kirkasvalohoito – näin ainakin luulen. Joka aamu otan kirkasvalokylvyn aamukahvin yhteydessä, ja kas, ikään kuin energiaa riittäisi koko päivälle.

Ohessa on kuva kirkasvalolaitteestani. Se poikkeaa muista vastaavista laitteista monella tapaa, mutta etenkin siinä suhteessa, että sen valossa on runsaasti sitä sinistä ja vihreää spektrin osaa, joka keskeyttää tehokkaimmin melatoniinin eli unihormonin erityksen.

Mikään tekninen laite ei tietenkään sinänsä riitä pitämään alakuloa loitolla. Elämän perusasioiden täytyy olla ainakin jokseenkin kohdallaan, niin perheessä kuin työssäkin, jotta voisi olla hyvillä mielin. Mutta iloitsen toki kaikesta, mikä tuo valoa elämään.

Kolme ärsyttävintä

Äskettäin sattui työssä eräs juttu, joka ylitti ärsytyskynnykseni. En hermostu herkästi enkä yleensä menetä malttiani, mutta tietyt asiat saavat minut takajaloilleni.

Mietiskelin, mitkä olisivat minua eniten ärsyttäviä asioita, ja löysin helposti kolme. Tietysti niitä löytyisi pienellä vaivalla lisääkin.

1. Epäluotettavuus. Minua suututtaa suunnattomasti, jos joku pettää luottamukseni, syö sanansa tai rikkoo keskinäisen sopimuksemme. Tunteella täytyy olla syvät juuret, koska se on niin voimakas.

2. Puoskarointi. Tällä tarkoitan sitä, että joku esiintyy asiantuntijana, vaikkei hänellä ole asiantuntemusta. Hän saattaa antaa suorasukaisia ja yksioikoisia neuvoja henkilölle, jonka tilannetta ja taustoja hän ei tunne. Hän ei ota mitään vastuuta sanomisistaan, joiden vaikutus voi kuulijalle/lukijalle olla hyvinkin kielteinen. Tällaisia kärkkäitä neuvojia tapaa viljalti esimerkiksi netin keskustelupalstoilla.

3. Vaimon arvostelu. Tämän voi ymmärtää kahdella tavalla. Minua sieppaa se, jos vaimoni jollain tapaa arvostelee sanomisiani tai tekemisiäni. Erityisen ärsyttävältä tuntuu, kun moittii minua huolimattomasta autolla-ajosta. Toisaalta tuohdun herkästi siitäkin, jos joku kehtaa arvostella vaimoani jostain syystä. Onneksi näitä kumpaakin tapahtuu kuitenkin verrattain harvoin.

Voisiko olla niin, että mainitut seikat ärsyttävät erityisesti miehiä. En tiedä. Olisi hauska kuulla sinulta, lukijani, mikä sinut saa suuttumaan!

Iloa ystävyydestä

Pitkäaikainen ystävä vieraili luonamme. Hänen käyntinsä nosti pintaan iloa, luovuutta ja leikkimieltä. Tämä ystävä on luonteeltaan hyvin erilainen kuin minä. Olemme tunteneet toisemme yli 30 vuotta. Nuorina tapasimme hyvinkin tiuhaan, mutta viime vuosikymmeninä harvahkosti. Silti käy aina niin, että ystävyyttä ei tarvitse lämmitellä, vaan se tuntuu joka kerta tavatessamme tuoreelta.

Tällaisia ystäviä elämääni on siunaantunut vain muutamia, mutta he ovat sitäkin arvokkaampia. Heidän kanssaan voin olla oma itseni: minun ei tarvitse esittää mitään. Voimme myös keskustella vapaasti aiheesta kuin aiheesta, myös omista vaikeuksistamme ja meitä ahdistavista asioista.

Kohtaamiset ovat kerta kerralta sisäisesti virittäviä. Tuntuu siltä, että ne kaivavat persoonastani esiin parhaita puolia, sellaisiakin, jotka ovat välillä on ikään kuin uinuvassa tilassa. Ystävät toimivat peileinä, jotka heijastavat ehdotonta hyväksyntää: juuri tuollaisena olet okei.

Erityinen merkitys näillä ystävyyssuhteilla on ollut elämäni murros- ja kriisiaikoina. Olen saanut ystäviltäni korvaamatonta tukea ja rohkaisua. Vahva johdatuksen maku on siinä, että eri elämänvaiheissa lähelläni on ollut ystäviä, joille kulloinkin kipuilemani asiat ovat olleet tuttuja ja omakohtaisesti läpi elettyjä.

Suuri huojennus

Pari päivää sitten koin valtavan sisäisen huojentumisen. Pelkoni läheisen ihmisen terveyden pettämisestä osoittautui aiheettomaksi. Epäilyttävät löydökset olivat erikoislääkärin tutkimusten mukaan vaarattomia.

Tuona päivänä, kun tutkimuksia tehtiin, oloni oli suorastaan tuskallinen. Yritin keskittyä hommiin, jotten ajattelisi asiaa liikaa. Kun sitten sain vapauttavan soiton, puristus laukesi rajulla tavalla.

Tunteet velloivat jonkin aikaa ja spontaani ilo ja kiitollisuus nousi pintaan. Kiitin sydämestäni Jumalaa, kaiken hyvän antajaa. Ajattelin, että onneksi minulla tarkka osoite, mihin kiitokseni lähetän; ei jokin epämääräinen kohtalo.

Jännä juttu, että samana iltana huomasin reagoivani erilaisiin ärsykkeisiin hyvin herkästi. Kun esimerkiksi katselin TV:stä ajankohtaislähetystä, jossa terhakka naispuolinen juontaja keskeytteli näsäviisaasti haastateltavien puheenvuoroja, ärsyynnyin toden teolla.

Nyt tunteet ovat jo rauhoittuneet, mutta pohjalla kuplii edelleen ilo. Elämä tuntuu taas avautuvan, olevan täynnä mahdollisuuksia. Voimat ja into tarttua asioihin palailevat. On sellainen olo, että olisi ruuhkaksi asti kiinnostavaa tekemistä ja harrastamista.

Silti huomaan, että sisälläni kyttää jonossa myös huolenaiheita. Ikään kuin normaalitilaan tarvittaisiin jonkinlainen huolten ja pelkojen mukanaan tuoma tasapaino. Ymmärrän, että tämän sielunmekanismin juuret ovat lapsuudessani. Ehkäpä kirjoitan niistä joskus myöhemmin...

Juuri nyt tekee mieli lähteä puolukkaan. Tämän vuoden sato on jäänyt tosi niukaksi: puolukoita on löytynyt vain rämeiltä. Ostopuolukat ovat olleet tuhottoman kalliita. Olikin tosi iloinen yllätys, että tänään saimme niitä kuitenkin torilta tosi halvalla: neljä ämpärillistä kahdellakympillä.

Ei itku väkisin irtoa

Itken ani harvoin. Tämä ei johdu siitä, että häpeäisin itkemistä tai tietoisesti pidättäytyisin siitä. No, totuuden nimessä: häpeäisin kyllä itkemistä julkisella paikalla tai vieraiden läsnä ollessa. En kuitenkaan kotioloissa.

Kuluu kyllä pitkiäkin aikoja, että mikään ei itketäkään. Olen perusluonteeltani ja käytökseltäni vakaa ja rauhallinen, ja siksi tunne-elämänikin on varsin tasaista. Pohjalla on kuitenkin herkkyyttä.

Kun tulee vaikeita aikoja, minua alkaa jollain tapaa itkettää. On kaihertava olo, joka vaatisi ulospääsyä. Mutta silti itku ei vain tahdo irrota, ei vaikka haluaisinkin. Näyttää myös olevan niin, että mitä enemmän koen paineita ja vastoinkäymisiä, sitä tiukempaan sykkyrään ahdistava tunnemöykky vetäytyy. Sisikuntani toimii kuin sukelluskellon painelukkomekanismi.

Silloin tällöin käy sitten – onneksi - niin, että tunnetulppa otetaan hetkeksi pois ja painelukko ponnahtaa auki. Laukaisumekanismi on merkillinen. Tarvitaan vain yllättävä, odottamattoman hyvä sana tai laulu. Se voi tulla vaikkapa läheisen ihmisen lausumana. Tai minä saatan lukea jotain kirjaa, jossa jokin asia on ilmaistu harvinaisen osuvasti ja luovalla tavalla. Tekstin ei sinänsä tarvitse olla syvällistä. Ja yhtäkkiä: padot avautuvat.

Kun itku tällä tavoin irtoaa, se saattaa olla hyvin voimallista, mahan pohjasta nousevaa. Se ei ole mitään tuhertamista vaan miehekästä itkua, joka tuntuu kääntävän suolet nurin. Se vaikuttaa erittäin rentouttavasti: olo on jälkikäteen voipunut mutta samalla kevyt ja vapautunut.

Miltä pelko tuntuu?

Nyt kun pelon tunteet taas kerran värittävät elämääni ja oloani, on otollinen aika tehdä havaintoja siitä, millaisia tuntemuksia pelko aiheuttaa. Pelon heijastukset tuntuvat monentasoisina: sielunliikkeinä, fyysisinä oireina ja hengellisinä kokemuksina. Nämä ovat tietysti hyvin yksilöllisiä tuntemuksia; joku muu kokee pelon aivan eri tavalla.

Sisäisesti pelko vaikuttaa siten, että näkökulmani elämään kapeutuu. Kaikki käy minulle jonkin verran työläämmäksi. Luova ajatteluni vaikeutuu, aloitekykyni vähenee, toimintani taso ja tehokkuus laskevat. Energiaa valuu hukkaan. Turhaudun tavallista herkemmin. En jaksa kiinnostua asioista ja ihmisistä samalla tavoin kuin normaalisti.

Fyysisesti pelko tuntuu jonkinlaisena lievästi etovana ja puristavana olona. Ikään kuin sisällä karvastelisi. Koko olemukseni on hieman tavallista jähmeämpi.

Hengellisesti koen, että Jumala on ikään kuin unohtanut minut. Huomaan, että tiukan paikan tullen luottamukseni häneen ohenee säikeen paksuiseksi. Järjen tasolla tiedän, että Jumala ei hylkää minua missään tilanteessa, mutta tuntemukseni heittävät epäilyksen varjon.

Kuitenkin tunteet virtaavat

Lohdutan itseäni sillä, että tunteet eivät kuitenkaan ole staattisia vaan ne virtaavat – ellen minä vain itse niitä torju, tukahduta tai pakene. Olen jossain määrin oppinut sanomaan ikäville tunteilleni: ”Tervetuloa - ja tervemenoa!”

Annan tunteiden siis virrata lävitseni, vaikka ne tuottavat kipua, ja luotan siihen, että samanlaisina ne eivät kovin kauan pysy. Ne muuntautuvat kaiken aikaa. Virta on välistä hyvinkin sameaa mutta jossain vaiheessa siihen välttämättä sekoittuu kirkkaampaa vettä. (Tätä asiaa kuvaa mielestäni osuvasti Tony Dunderfelt kirjassaan Irti tunnekoukuista.)

Toinen selviytymiskeino minulle on tehdä tuttuja rutiineja tunteista välittämättä. Tämä vaatii jonkin verran tahdon ponnistelua. Työhön keskittyminen auttaa, sillä samaan aikaan en pysty ajattelemaan kovin paljon muuta ja olo tuntuu väkisinkin normaalimmalta.

Pyrin myös harrastamaan sellaisia asioita, jotka minua yleensä ovat kiinnostaneet ja ilahduttaneet. Olen aina pitänyt esimerkiksi hyvästä kirjallisuudesta. Viime aikoina olen lukenut paljon dekkareita (nekin voivat olla tasokkaita). Kun tulin tänään töistä, minua ilahdutti kirjaston lähettämä viesti: uusin Seppo Jokisen dekkari Hiirileikki odottaa sinua kirjastossa!

Radikaalina vastatoimena sisimpääni jäytävälle tunnetilalle kaivoin äskettäin esiin - puolen vuoden tauon jälkeen - ratin ja Richard Burns Rally -pelin ja aloin hurjastella ralliautolla tietokoneitse.

Suosikkitunne

Olen yli viisikymppinen mies, jolle tunteiden ilmaiseminen on ollut takkuista läpi elämän. Varsinkin nuorena olin sisäisesti aika tavalla jumissa. Iän ja harjoituksen myötä sävyjä on alkanut löytyä, mutta vieläkin koen olevani tässä mielessä raakile.

Uskon, että meillä itse kullakin on jokin suosikkitunne, joka hallitsee tai ainakin värittää elämäämme. Niitä voi tietysti olla moniakin. Itselläni yksi suosikkitunne on ollut niin kauan kuin muistan pelko.

Pelko on kuin torkkuva tiikeri. Se saattaa olla välillä aika pitkäänkin nukuksissa lähettäen vain joitakin heikkoja signaaleja. Sitten tarvitaan vain jokin sopiva ärsyke, jonka ei tarvitse sinänsä olla mitenkään voimakas, kun tiikeri kavahtaa hereille ja alkaa karjua.

Olen melko hyvin tietoinen, mistä pelko juontaa juurensa, mutta silti se on edelleen voimissaan. Ei kylläkään läheskään niin elävänä kuin joskus aiemmin, mutta edelleen hyvin kiusallisena.

Tavallaan paradoksaalista on, että olen toisaalta monessa suhteessa varsin rohkea. Työnikin vaatii uskallusta, aloitteikkuutta ja riskinottokykyä, ja olen siinä aika hyvin menestynyt. Vain kaikkein läheisimmät ihmiset edes tietävät, että minulla on välillä pelkotiloja. Muut tuskin osaavat mitään aavistaakaan.

Kun puhun pelosta, en tarkoita tavallista vaarallisten tilanteiden aiheuttamaa pelkoa, joka suojelee elämää. Tarkoitan neuroottista pelkoa, jolla ei ole reaalista suhdetta todellisuuteen tai sitten tuo suhde on hyvin ohut.

Nytkin pelkään. Pelkään läheisen ihmisen sairastumista, sillä siitä on näkyvissä oireita. Yhtä hyvin nuo oireet voivat kyllä osoittautua harmittomiksi, mutta silti pelko on syöksähtänyt sisuksiini ja tukahduttaa tunnemaailmaani, syö energiaani, tappaa iloa ja luovuutta.

Tämä kertomani tilanne laukaisi minussa halun kirjoittaa tunnoistani. Haluan tällä tavalla ikään kuin leikata pienen siivun kerrallaan tuosta tunnemöykystä pois. Ja jos nämä tunnot resonoivat jonkun lukijan sielussa, se rohkaisee minua.