Itken ani harvoin. Tämä ei johdu siitä, että häpeäisin itkemistä tai tietoisesti pidättäytyisin siitä. No, totuuden nimessä: häpeäisin kyllä itkemistä julkisella paikalla tai vieraiden läsnä ollessa. En kuitenkaan kotioloissa.
Kuluu kyllä pitkiäkin aikoja, että mikään ei itketäkään. Olen perusluonteeltani ja käytökseltäni vakaa ja rauhallinen, ja siksi tunne-elämänikin on varsin tasaista. Pohjalla on kuitenkin herkkyyttä.
Kun tulee vaikeita aikoja, minua alkaa jollain tapaa itkettää. On kaihertava olo, joka vaatisi ulospääsyä. Mutta silti itku ei vain tahdo irrota, ei vaikka haluaisinkin. Näyttää myös olevan niin, että mitä enemmän koen paineita ja vastoinkäymisiä, sitä tiukempaan sykkyrään ahdistava tunnemöykky vetäytyy. Sisikuntani toimii kuin sukelluskellon painelukkomekanismi.
Silloin tällöin käy sitten – onneksi - niin, että tunnetulppa otetaan hetkeksi pois ja painelukko ponnahtaa auki. Laukaisumekanismi on merkillinen. Tarvitaan vain yllättävä, odottamattoman hyvä sana tai laulu. Se voi tulla vaikkapa läheisen ihmisen lausumana. Tai minä saatan lukea jotain kirjaa, jossa jokin asia on ilmaistu harvinaisen osuvasti ja luovalla tavalla. Tekstin ei sinänsä tarvitse olla syvällistä. Ja yhtäkkiä: padot avautuvat.
Kun itku tällä tavoin irtoaa, se saattaa olla hyvin voimallista, mahan pohjasta nousevaa. Se ei ole mitään tuhertamista vaan miehekästä itkua, joka tuntuu kääntävän suolet nurin. Se vaikuttaa erittäin rentouttavasti: olo on jälkikäteen voipunut mutta samalla kevyt ja vapautunut.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti