Olen yli viisikymppinen mies, jolle tunteiden ilmaiseminen on ollut takkuista läpi elämän. Varsinkin nuorena olin sisäisesti aika tavalla jumissa. Iän ja harjoituksen myötä sävyjä on alkanut löytyä, mutta vieläkin koen olevani tässä mielessä raakile.
Uskon, että meillä itse kullakin on jokin suosikkitunne, joka hallitsee tai ainakin värittää elämäämme. Niitä voi tietysti olla moniakin. Itselläni yksi suosikkitunne on ollut niin kauan kuin muistan pelko.
Pelko on kuin torkkuva tiikeri. Se saattaa olla välillä aika pitkäänkin nukuksissa lähettäen vain joitakin heikkoja signaaleja. Sitten tarvitaan vain jokin sopiva ärsyke, jonka ei tarvitse sinänsä olla mitenkään voimakas, kun tiikeri kavahtaa hereille ja alkaa karjua.
Olen melko hyvin tietoinen, mistä pelko juontaa juurensa, mutta silti se on edelleen voimissaan. Ei kylläkään läheskään niin elävänä kuin joskus aiemmin, mutta edelleen hyvin kiusallisena.
Tavallaan paradoksaalista on, että olen toisaalta monessa suhteessa varsin rohkea. Työnikin vaatii uskallusta, aloitteikkuutta ja riskinottokykyä, ja olen siinä aika hyvin menestynyt. Vain kaikkein läheisimmät ihmiset edes tietävät, että minulla on välillä pelkotiloja. Muut tuskin osaavat mitään aavistaakaan.
Kun puhun pelosta, en tarkoita tavallista vaarallisten tilanteiden aiheuttamaa pelkoa, joka suojelee elämää. Tarkoitan neuroottista pelkoa, jolla ei ole reaalista suhdetta todellisuuteen tai sitten tuo suhde on hyvin ohut.
Nytkin pelkään. Pelkään läheisen ihmisen sairastumista, sillä siitä on näkyvissä oireita. Yhtä hyvin nuo oireet voivat kyllä osoittautua harmittomiksi, mutta silti pelko on syöksähtänyt sisuksiini ja tukahduttaa tunnemaailmaani, syö energiaani, tappaa iloa ja luovuutta.
Tämä kertomani tilanne laukaisi minussa halun kirjoittaa tunnoistani. Haluan tällä tavalla ikään kuin leikata pienen siivun kerrallaan tuosta tunnemöykystä pois. Ja jos nämä tunnot resonoivat jonkun lukijan sielussa, se rohkaisee minua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti