Lomamielen harhailut

Joululomani on alkanut. Lomanaikaiset sielunliikkeeni pakkaavat usein noudattamaan tiettyä kehityskaarta, joka on joiltakin osin karvaan makuinen. Kovasti toivon, että tällä kertaa ei kävisi niin...

Alkulomasta minulle tuottaa vaikeuksia irrottautua työelämästä ja sen tuottamista huolista. Tulikohan nyt kaikki välttämätön tehtyä? Muistinko delegoida kaikki sellaiset tehtävät, jotka vaativat toimia loman aikana? Pitäisikö ottaa lomalle joitakin asioita valmisteltavaksi, jotta pääsisin loman jälkeen paremmin juoneen kiinni? Tänäänkin olen käynyt näitä kysymyksiä läpi.

Tämän jälkeen seuraa tavallisesti rauhallisempi ja seesteisempi vaihe, johon sekoittuu jopa iloa ja vapautuneisuutta. Olenhan nyt ansaitulla lomalla ja voin hyvällä omallatunnolla hellittää hetkeksi. Ainakin minulla olisi siihen laillinen oikeus. Tähän vaiheeseen liittyy lähes pakollisena käynti kirjastossa. Lainaan paksun pinon kiinnostavia kirjoja ja filmejä, joita tosin harvoin ehdin kaikkia lukea ja katsoa. Tuntuu vain tärkeältä ja kiehtovalta, että on mistä valita; lukutoukka ja jonkinasteinen filmihullukin kun olen.

Seuraava vaihe on sitten se, jonka jättäisin mielelläni väliin. Usein se kuitenkin tulee. Tämä vaihe on kuoppa, sielun sukellus, minimasennus. Sen voi laukaista melkein mikä tahansa, joka muistuttaa minua toistuvista huolen- ja pelonaiheistani. Juuri silloin kun olen jo päässyt rentoutumisen alkuun, juuri kun pinta on pehmennyt ja suoja ohentunut - juuri silloin se iskee.

Taustalla on kai jonkinlainen psykologinen lainalaisuus: sisäinen maailmani pyrkii tasapainoon. Koukkaus on korjaava liike. Sisimpäni kertoo, että on epänormaalia olla näin keveällä mielellä. Tasapainon saavuttamiseksi tarvitaan jotain synkistelyä. Sitten tuntuu taas turvalliselta, vaikka onkin inhottava olo. Näin kävi viime lomallakin: yhden päivän olin kuin maani myynyt mies. - Pelkkää psykologiaa tämä kuvio ei kuitenkaan mielestäni ole; se on myös henkimaailman juttu.

Loppuloma voi hyvässä lykyssä olla varsin mukavakin. Mieliala on noussut ja olo kohentunut. Tosin lähestyvä töiden aloitus tuikahtelee jo taustalla pieninä pistoina. Olen huomannut, että parhaiten saan loman hyödynnetyksi, jos olen sen lopulla mahdollisimman pitkään poissa kotoa, muissa ympyröissä. Nytkin olen suunnitellut tekeväni niin.

Koukkaus

Valvoin kuluneen viikon alkajaisiksi miltei koko yön. Aamulla tunnelmat olivat hyvin alavireiset, miltei synkät. Edessä oli pitkä päivä, sillä illalla oli vielä tärkeä kokous, joka normaalisti kestää kolme neljä tuntia.

Selvisin päivästä kuitenkin kohtalaisen hyvin. Asiaa auttoi se, että ehdin nukkua iltapäivän päätteeksi tunnin verran. Kokouskin sujui lopulta varsin mallikkaasti. Väsymys on kyllä vaivannut jossain määrin pitkin viikkoa, joka oli hyvin työntäyteinen ja muutoinkin raskas.

Minulle on melko tyypillistä, että silloin tällöin tulee jonkinlainen koukkaus sielun pohjamutiin. Usein se alkaa huonosti nukutulla yöllä. Valvottava asia on yleensä jonkinlainen huoli.

Se miksi juuri unettomuus on laukaiseva tekijä, johtuu kuutisen vuotta sitten läpikäymästäni työuupumusjaksosta. Uupumuksen aikana valvoin paljon ja uni oli kaikin puolin resuista. Olin masentunut ja koin, että jokainen risainen yö vahvisti masennustani – paremmin nukutut sitä vastoin rohkaisivat.

En ole ollut vuosiin masentunut (alakuloa en laske masennukseksi), mutta edelleen on niin, että valvominen nostaa uupumuksen aikaisia tuntoja pintaan. Ei tosin läheskään siinä määrin kuin vielä muutama vuosi sitten, mutta jossain määrin kuitenkin. Ikään kuin sisälläni olisi vielä kuilu, johon huono uni ja sen mukanaan tuoma väsymys minut imaisee.

Sisäinen keskustelu

Olen joidenkin asioiden suhteen herkkä loukkaantumaan. Jos joku arvostelee minua siitä, että en ole hänen mielestään luotettava tai vastuuntuntoinen, se pistää minua kuin käärme. Tai siitä että en hoida velvollisuuksiani. Arvostelu voi olla hyvinkin hienovaraista, mutta se läpäisee sittenkin suojamuurini.

Ymmärrän, että tämä herkkyys on ollut minussa pienestä pitäen. Olen jo tuolloin imenyt itseeni taipumuksen syyllistyä vähästäkin.

Loukkaus käynnistää aina prosessin. Ensin mieleeni nousee vihaa ja ärtymystä, sitten halua puolustautua. Nykyisin yritän selvittää asian tuoreeltaan sen kanssa, joka on loukannut minua tai jonka ainakin kuvittelevan loukanneen minua.

Jos pääsemme keskustelussa niin pitkälle, että ymmärrän, mistä arvostelu nousee, alkaa helpottaa. Vielä enemmän helpottaa, jos huomaan, että minua loukanneen asenne ei ole kielteisyyteen lukittu. Tällöin voimme päätyä nopeastikin sulaan sovintoon.

Jos sen sijaan koen, että arvostelu nousee kyynisestä ja torjuvasta asenteesta, tilanne on pahempi. Huomaan, että keskustelu ei auta, vaan tekee vain olon kiusallisemmaksi. Tuo toinen ei välttämättä edes huomaa loukanneensa. Hänhän on "vain sanonut asiasta; ei siihen pidä tunteita sotkea".

Tällöin omassa mielessäni alkaa sisäinen keskustelu. Nousee syytöksiä (myös itsesyytöksiä) ja puolusteluja. Yhä uudelleen ja uudelleen, loputtomasti - ellen tietoisesti katkaise tätä kehää. Sisäinen keskustelu ei johda mihinkään hyödylliseen; päinvastoin se vie energiaa ja pyrkii masentamaan.

Valoa syksyiseen synkistelyyn

Olen elänyt monta synkkää syksyä. Perusluonteeni on melankolinen, ja syksyisin alavireisyyteni on tupannut vahvistumaan. Näin minulle kävi jo nuoruudessani. Olen jossain määrin vetäytynyt kuoreeni niin kuin karhu pesäänsä.

Muutama syksy on ollut erityisen vaikea. Tuolloin olen monet kerrat tarkistanut kalenterista, kuinka kauan on vielä siihen, kun päivä alkaa pidetä. Kaikkein ahdistavin oli se syksy, jolloin olin työuupumuksen vuoksi sairaslomalla. Milloinkaan muulloin en ole kokenut niin syvältä kouraisevia tuntemuksia.

On kuitenkin ollut myös valoisia syksyjä. Tämä kuluva syksy on yksi niistä, vaikka tähänkin on toki mahtunut myös vaikeuksia. Yksi syy siihen, että mielialani on pysynyt suhteellisen korkealla, on kirkasvalohoito – näin ainakin luulen. Joka aamu otan kirkasvalokylvyn aamukahvin yhteydessä, ja kas, ikään kuin energiaa riittäisi koko päivälle.

Ohessa on kuva kirkasvalolaitteestani. Se poikkeaa muista vastaavista laitteista monella tapaa, mutta etenkin siinä suhteessa, että sen valossa on runsaasti sitä sinistä ja vihreää spektrin osaa, joka keskeyttää tehokkaimmin melatoniinin eli unihormonin erityksen.

Mikään tekninen laite ei tietenkään sinänsä riitä pitämään alakuloa loitolla. Elämän perusasioiden täytyy olla ainakin jokseenkin kohdallaan, niin perheessä kuin työssäkin, jotta voisi olla hyvillä mielin. Mutta iloitsen toki kaikesta, mikä tuo valoa elämään.