Melkein iloitsen

Kriisi, josta kerroin viime jutussani, on olennaisesti helpottanut. Oma olonikin on hyvin helpottunut. Melkein iloitsen. Miksi vain melkein? Siksi, että ilooni sekoittuu myös huolta tulevasta.

Minulle on tyypillistä, että ilon kokemukseni ovat ikään kuin vaimennettuja. Nuorena olin jopa jonkin verran kyyninen. Iän myötä kykyni kokea iloa ja myös ilmaista sitä on lisääntynyt. Mutta edelleenkin minulla pyrkii olemaan jonkinlainen sordiino päällä, vaikka olisi kuinka iloisista asioista kyse.

En ole koskaan haltioissani ja riemuitsen ani harvoin, Sen sijaan saatan ilakoida ja innoitella esimerkiksi hyvässä, inspiroivassa seurassa. Hyvien ystävien läsnäolo selvästikin puhkaisee sisimpääni pieniä, terhakasti pulppuavia ilon suonia. Nautin myös huumorista, erityisesti tilannehuumorista – ja viljelen sitä itsekin aika usein.

Parhaita olotiloja on tasainen, huoleton tyytyväisyys, johon liittyy sisäinen luova kutina: tekee mieli kokeilla joitain uusia juttuja, suunnitella ja toteuttaa jotain ennen kokematonta. Paha vain, että huolettomuus on aika harvinaista herkkua.