Mielilukemista

Olen lukenut paljon siitä lähtien kun kirjojen kiehtova maailma avautui minulle ensimmäisinä kouluvuosinani. Se oli järisyttävä elämys. Minulla oli kirjasto naapurissa, ja olin varmaan sen ahkerin lainaaja. Poikavuosinani seikkailukirjat olivat mielilukemistani.

Aikuisiässä kirjallisuusmakuni on pysynyt vuosien mittaan pohjimmiltaan samanlaisena, mutta toisaalta minulla on ollut erilaisia kausia. Olen aina pitänyt kirjallisuudesta, jonka kieli on ilmaisevaa, ilmeikästä ja nasevaa ja joka on tyyliltään korkeatasoista ja yhtenäistä. Arvostan myös psykologisesti syvällistä otetta.

Olen perehtynyt etenkin 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun kaunokirjallisuuteen. Olen lukenut esimerkiksi Kiven, Ahon, Canthin, Pakkalan ja Järnefeltin tuotannon. Myös venäläiset klassikot, kuten Dostojevski, Gogol ja Tšehov, ovat olleet suosikkejani. Myöhemmästä venäläisestä kirjallisuudesta Solzhenitsyn oli minulle hurja elämys. Hänen viljelemänsä nerokas ironia on hykerryttävää. Luin miltei kaikki häneltä ilmestyneet teokset, ja niitä on todella paljon.

Mainitsemani teokset ovat vain makupaloja; ei olisi mitään tolkkua lähteä luettelemaan enemmän kirjailijoita, joiden teoksista olen pitänyt. Totean vain, että kaunokirjallisuuden lisäksi olen lukenut runsaasti psykologista ja hengellistä kirjallisuutta.

Viime vuosina minulla on ollut dekkaribuumi. Jostain syystä – varmaan vastapainoksi vastuulliselle ja vaativalle työlle – olen nauttinut sydämeni kyllyydestä laadukkaista dekkareista. Parhaita niistä ovat mielestäni ruotsalaiset ja norjalaiset, esimerkiksi Henning Mankelin ja Karin Fossumin, dekkarit. Niissä on mukaansatempaavaa kerrontaa, monitasoinen, taitavasti etenevä juoni ja oivaltavaa psykologista kuvausta. Suomalaisista dekkaristeista minua miellyttävät eniten Seppo Jokinen ja Matti Yrjänä Joensuu.

Saapa nähdä, jatkuuko dekkaribuumi vielä pitkään. Tuntuu siltä, että olen lukenut jo miltei kaikki kiinnostavimmat dekkarit. Ehkäpä olisi taas välillä jonkin muun kirjallisuuslajin aika.

Piilevä herkkyys

Ne jotka minut tuntevat, pitävät minua rauhallisena ja tasaisena tyyppinä, ja sellainen minä kai paljolti olenkin. Hyvin harvat ovat kuitenkaan päässeet kurkistamaan siihen herkkyyteen, mikä sisälläni asustaa. Muistan itse, että olin lapsena vilkas ja eläväinen – näin minulle on myös kerrottu – ja samalla herkästi ja syvästi kokeva.

Kahdeksanvuotiaana menetin äkillisesti isäni, ja sen seurauksena paljon lapsiominaisuudestani. Minusta tuli kerralla vakavamielinen taakankantaja. Valtaosa luontaisesta spontaaniudestani koteloitui. Ulkoinen käyttäytymiseni tasoittui huomattavasti.

Sisäinen herkkyyteni ei tietenkään mihinkään kadonnut; en vain saanut siihen enää kosketusta.

Yksi valtaväylä herkkyyden lähteille on silti säilynyt koko elämäni ajan: hyvä sana. Tämä voi olla ystävältä tai keltä tahansa kuultu tai sitten laatukirjallisuudesta luettu sana. Kirjojen kautta olen kokenut sykähdyttäviä elämyksiä, ja koen yhä. Jos luen ääneen jotain oikein hyvää kirjaa jollekulle, ääneni ei tahdo kestää; liikutun siinä määrin lukemastani.

Olen iloinen, että tämä herkkyys on edelleen olemassa. Joskus se tuntuu hieman kiusalliselta, mutta enimmäkseen se on minulle elämän merkki.