Lomanaluskutka

Lomani alkaa viikon kuluttua. Lomallelähtö on yleensä paineista aikaa. Työt ruuhkautuvat. Mietin, tuliko kaikki välttämätön tehtyä. Unohtuiko sittenkin jotakin? Olenko muistanut antaa alaisilleni kaikki toiminnan pyörittämisen kannalta tarpeelliset ohjeet?

Usein on käynyt niin, että loman alusta tärveltyy monta päivää jonkin asian murehtimisessa. Monesti olen lähtenyt lomalle tunnekuorman kanssa, jonka joku on vielä viimeisinä työpäivinä päälleni vyöryttänyt. Hän on halunnut selvittää joitain omia asioitaan, kun olen vielä läsnä - vaikka ne ehtisi kyllä aivan hyvin käydä läpi myöhemminkin. Hartaasti toivon, että tällä kertaa ei käy näin...

Olen huomannut, että fyysinen etäisyys työpaikkaan auttaa pääsemään lomafiilikseen. Niinpä nytkin lähdemme heti loman alettua viikoksi ulkomaille, Keski-Eurooppaan. Viime vuosina olemme aloittaneet lomamme Lapin-matkalla. Kesäkuun alussa, jolloin lomani tavallisesti alkaa, Lapissa on kuitenkin vielä aika viileää ja vähän liiankin rauhallista.

Minulle ei sovi se, että sosiaaliset kontaktit jäävät lomalla hyvin niukoiksi. Se on liian suuri kontrasti työelämälle, joka on hyvin sosiaalista. Liiallinen yksin- ja joutenolo ronkkii sitä paitsi sisimmästä esiin monenlaisia turhanpäiväisiä huolia ja pelkoja.

Syyllisyysneuroosi

Niin kauan kuin muistan, olen kärsinyt neuroottisesta syyllisyydestä. Kannan sitä alati mukanani, mutta se ei oireile kaiken aikaa. Saattaa kulua pitkähkökin aika, että siitä ei ole havaittavaa haittaa. Sitten tulee jokin ärsyke, joka laukaisee syyllisyyden tunnot. Laukaisukoodiksi kelpaa näennäisesti hyvinkin mitätön seikka. Mekanismi on samantapainen kuin pelkotaipumukseni suhteen; siitä kirjoitin aiemmin. Syyllisyys ja pelko ovatkin selvästi liittolaisia.

Miksi kirjoitan tästä aiheesta, johtuu siitä, että olen viimeksi tänään kokenut jäytävää syyllisyyttä.

Minusta tuntuu, että syyllisyysneuroosini on iän myötä jonkin verran laimennut. Silti se aiheuttaa välistä - kaunistelematta sanoen - helvetillisiä tuntemuksia. Syyllisyyden tunteilla ei tarvitse olla paljonkaan tekemistä todellisuuden kanssa. Säie syyllisyyden kokemisen ja syyllisyyttä herättävän teon tai asian välillä on usein hyvin ohut.

Järkeily ei syyllisyyden kokemiseen tahdo auttaa - eihän muutoin olisikaan kyse neuroosista. Vaikka tiedon tasolla ymmärrän, että ei olisi syytä tuntea syyllisyyttä, tunnen silti. Rukouksesta on sen sijaan apua.

Uskon tietäväni, missä syyllisyysneuroosini juuret ovat: äitini lakihenkisessä kasvatuksessa ja isäni äkillisessä kuolemassa. Äidilläni oli melko ankara Jumala-kuva. Isäni kuoli yllättäen sydänkohtaukseen, kun olin vielä poikanen. Koin jotenkin, että isän kuolema oli minun syytäni, vaikken ollut mailla halmeilla.

Molitva - rukoilen

En ole aiemmin välittänyt seurata euroviisuja juuri lainkaan. Ne edustavat sellaista pintakulttuuria, joka ei pure minuun. Nyt kun viisut järjestettiin Suomessa, tulin katsoneeksi valtaosan esityksistä. Voittajaksi päätynyt kappale oli suosikkini: Molitva 'rukoilen'.

Kappale on melodinen, sen sanoituksessa on ajatusta ja sen esittäjä on taitava laulaja ja intohimoinen eläytyjä. Erityisesti nautin siitä, että rukous nousi myönteisesti esille.

Minäkin rukoilen, milloin kiihkeämmin milloin laimeammin, mutta kuitenkin kaiken aikaa. Olen rukoillut lapsesta saakka. Rukouksen merkitys on kuitenkin iän myötä muuttunut, syventynyt. Myös rukouksen muodot ovat monipuolistuneet.

Sisälläni on ikään kuin rukouskanava, jossa on lähetystä ympäri vuorokauden. Välillä muut kanavat lähettävät häiriösignaaalia. Välillä työhön tai harrastukseen keskittyminen vaimentaa lähetyksen. Mutta heti kun rauhoitun, rukouskanavalla alkaa bittivirta soljua. Yölläkin kun herään, rukous alkaa virrata...

Rukous tuo minulle turvaa, toivoa ja lohtua. Se auttaa minua keskittymään olennaiseen. Rukous on voiman lähde, koska sen kautta olen yhteydessä Kaikkivaltiaaseen. Ennen kaikkea rukous on keskusteluyhteyttä Jumalan kanssa, jonka syvin olemus on rakkaus.

Melkein iloitsen

Kriisi, josta kerroin viime jutussani, on olennaisesti helpottanut. Oma olonikin on hyvin helpottunut. Melkein iloitsen. Miksi vain melkein? Siksi, että ilooni sekoittuu myös huolta tulevasta.

Minulle on tyypillistä, että ilon kokemukseni ovat ikään kuin vaimennettuja. Nuorena olin jopa jonkin verran kyyninen. Iän myötä kykyni kokea iloa ja myös ilmaista sitä on lisääntynyt. Mutta edelleenkin minulla pyrkii olemaan jonkinlainen sordiino päällä, vaikka olisi kuinka iloisista asioista kyse.

En ole koskaan haltioissani ja riemuitsen ani harvoin, Sen sijaan saatan ilakoida ja innoitella esimerkiksi hyvässä, inspiroivassa seurassa. Hyvien ystävien läsnäolo selvästikin puhkaisee sisimpääni pieniä, terhakasti pulppuavia ilon suonia. Nautin myös huumorista, erityisesti tilannehuumorista – ja viljelen sitä itsekin aika usein.

Parhaita olotiloja on tasainen, huoleton tyytyväisyys, johon liittyy sisäinen luova kutina: tekee mieli kokeilla joitain uusia juttuja, suunnitella ja toteuttaa jotain ennen kokematonta. Paha vain, että huolettomuus on aika harvinaista herkkua.