Sisäinen keskustelu

Olen joidenkin asioiden suhteen herkkä loukkaantumaan. Jos joku arvostelee minua siitä, että en ole hänen mielestään luotettava tai vastuuntuntoinen, se pistää minua kuin käärme. Tai siitä että en hoida velvollisuuksiani. Arvostelu voi olla hyvinkin hienovaraista, mutta se läpäisee sittenkin suojamuurini.

Ymmärrän, että tämä herkkyys on ollut minussa pienestä pitäen. Olen jo tuolloin imenyt itseeni taipumuksen syyllistyä vähästäkin.

Loukkaus käynnistää aina prosessin. Ensin mieleeni nousee vihaa ja ärtymystä, sitten halua puolustautua. Nykyisin yritän selvittää asian tuoreeltaan sen kanssa, joka on loukannut minua tai jonka ainakin kuvittelevan loukanneen minua.

Jos pääsemme keskustelussa niin pitkälle, että ymmärrän, mistä arvostelu nousee, alkaa helpottaa. Vielä enemmän helpottaa, jos huomaan, että minua loukanneen asenne ei ole kielteisyyteen lukittu. Tällöin voimme päätyä nopeastikin sulaan sovintoon.

Jos sen sijaan koen, että arvostelu nousee kyynisestä ja torjuvasta asenteesta, tilanne on pahempi. Huomaan, että keskustelu ei auta, vaan tekee vain olon kiusallisemmaksi. Tuo toinen ei välttämättä edes huomaa loukanneensa. Hänhän on "vain sanonut asiasta; ei siihen pidä tunteita sotkea".

Tällöin omassa mielessäni alkaa sisäinen keskustelu. Nousee syytöksiä (myös itsesyytöksiä) ja puolusteluja. Yhä uudelleen ja uudelleen, loputtomasti - ellen tietoisesti katkaise tätä kehää. Sisäinen keskustelu ei johda mihinkään hyödylliseen; päinvastoin se vie energiaa ja pyrkii masentamaan.