Loman tynkää

Tänään minulla alkoi talviloma, joka jää tällä kertaa sikäli torsoksi, että minun täytyy käydä välillä parin päivän työmatkalla. Viikon lomalla, joka on vielä kesken kaiken katkaistava, en pysty töistä kunnolla irtoamaan.

Pitemmilläkin lomilla on tavallisesti niin, että vasta noin viikon jälkeen kykenen olemaan henkisesti vapaa työkuvioista. Tosin se auttaa, jos lähdemme johonkin kauemmas ja aivan erilaisiin oloihin. Siksi olemmekin viime aikoina pyrkineet starttaamaan heti loman alussa aivan muihin maisemiin. Ulkomailla niiden maisemien ei tarvitse välttämättä olla.

Lyhytkin loma on toki parempi kuin ei ollenkaan lomaa. Mutta parasta lomassa taitaa ylipäänsä olla sen odottaminen. Odotus auttaa jaksamaan töissä; itse loma ei monestikaan niin ihmeellinen ole.

Olen havainnut, että minulle ei sovi se, että lomalla on pitkään kovin rauhallista. Minulla on taipumus vaipua jo vajaassa viikossa alakuloisuuteen ja kääntyä tonkimaan sisikuntaani. Tai pikemminkin niin, että sisimästäni nousee asioita tongittavaksi: huolia, pelkoja ynnä muita niljakkeita. Siksi olen katsonut viisaaksi, että järjestämme lomalle sopivassa määrin sosiaalista elämää ja kontakteja.

Niinpä esimerkiksi Lapin-reissut, joita olemme monena alkukesänä tehneet, saavat nyt jäädä, sillä silloin siellä on aivan liian rauhallista...

Sisäinen keskustelu

Olen joidenkin asioiden suhteen herkkä loukkaantumaan. Jos joku arvostelee minua siitä, että en ole hänen mielestään luotettava tai vastuuntuntoinen, se pistää minua kuin käärme. Tai siitä että en hoida velvollisuuksiani. Arvostelu voi olla hyvinkin hienovaraista, mutta se läpäisee sittenkin suojamuurini.

Ymmärrän, että tämä herkkyys on ollut minussa pienestä pitäen. Olen jo tuolloin imenyt itseeni taipumuksen syyllistyä vähästäkin.

Loukkaus käynnistää aina prosessin. Ensin mieleeni nousee vihaa ja ärtymystä, sitten halua puolustautua. Nykyisin yritän selvittää asian tuoreeltaan sen kanssa, joka on loukannut minua tai jonka ainakin kuvittelevan loukanneen minua.

Jos pääsemme keskustelussa niin pitkälle, että ymmärrän, mistä arvostelu nousee, alkaa helpottaa. Vielä enemmän helpottaa, jos huomaan, että minua loukanneen asenne ei ole kielteisyyteen lukittu. Tällöin voimme päätyä nopeastikin sulaan sovintoon.

Jos sen sijaan koen, että arvostelu nousee kyynisestä ja torjuvasta asenteesta, tilanne on pahempi. Huomaan, että keskustelu ei auta, vaan tekee vain olon kiusallisemmaksi. Tuo toinen ei välttämättä edes huomaa loukanneensa. Hänhän on "vain sanonut asiasta; ei siihen pidä tunteita sotkea".

Tällöin omassa mielessäni alkaa sisäinen keskustelu. Nousee syytöksiä (myös itsesyytöksiä) ja puolusteluja. Yhä uudelleen ja uudelleen, loputtomasti - ellen tietoisesti katkaise tätä kehää. Sisäinen keskustelu ei johda mihinkään hyödylliseen; päinvastoin se vie energiaa ja pyrkii masentamaan.

Maanantaisyndrooma

Maanantait ovat jo pitkään olleet minulle paineellisempia työpäiviä kuin muut. Viikon aloitukseen liittyy usein ainakin jonkinasteista epämääräistä ahdistusta. Sillä ei ole ratkaisevaa merkitystä, tiedänkö etukäteen, että päivästä tulee raskas. Tosin tietoisuus siitä, että maanantaiaamu alkaa kokouksella, lisää epämiellyttävää tunnetta.

Varmaan yksi syy kokemaani on se, että työni on senluonteista, että siinä saattaa tulla eteen yllättäviä, ikäviäkin asioita. Ja jos niitä tulee eteen maanantaiaamuna, ne ovat tavallistakin tympeämpiä. Toisaalta viikonloppuna ehtii henkisesti irtautua työkuvioista sen verran, että uuden viikon aloituksessa on hieman samaa vapaudesta luopumisen tuskaa kuin lomalta palatessa.

Tämäkään maanantai ei ollut poikkeus. Päivä on kuitenkin lähtenyt melko normaalisti liikkeelle, ja yleistuntuma on sellainen, että eiköhän tästäkin viikosta selvitä.

Uusi alku

Olen julkaissut tätä vanhemmat juttuni aiemmin nimimerkillä Penjamini toisessa blogissa, jota ylläpidin nimellä Miehen tuntoja. Kun päivitin tuon Miehen tuntoja -blogin rakennetta, sattui vahinko, jota oli vaikea korjata. Niinpä päätin siirtää juttuni tähän uuteen blogiin ja lakkauttaa toisen blogini.

Harmillisinta tässä savotassa oli se, että menetin kaikki kommentit, joita lukijat olivat juttujen yhteyteen lisänneet.

Muilla mailla

Olin joulun aikoihin aika pitkään poissa Suomesta oloissa, jotka poikkesivat radikaalisti meikäläisistä. Sain nauttia esimerkiksi valosta ja lämmöstä - ja välittömästä, ihmisläheisestä ilmapiiristä. Paluu koti-Suomeen oli vähän ankea: eihän täällä ollut edes kunnon talvea. Myös henkinen ilmapiiri, jonka täällä jälleen kohtasin, tuntui alkuun hieman ahtaalta.

Yllättävän nopeasti sopeutuminen entisiin oloihin kuitenkin käy. Siinä varmasti auttaa se, että oma mielentila on jo ammoin viritetty melankoliselle taajuudelle. Se taajuus löytyy vaivaa näkemättä. Jotain kohottavaa tuosta reissusta tuntuu kuitenkin jääneen mielen pohjalle. Siellä se kuplii mukavina muistoina ja välähdyksinä.

Kyllä kai se niin on, että me suomalaiset olemme ilmastomme ja säidemme muovaamia. Hilpeät ja välittömät ihmiset ovat poikkeuksia, joita saatetaan pitää vähän omituisina. Itse en panisi pahakseni, vaikka tapaamistani etelän ihmisistä olisi tarttunut persoonaani jotain pysyvääkin nostetta.

Valoa syksyiseen synkistelyyn

Olen elänyt monta synkkää syksyä. Perusluonteeni on melankolinen, ja syksyisin alavireisyyteni on tupannut vahvistumaan. Näin minulle kävi jo nuoruudessani. Olen jossain määrin vetäytynyt kuoreeni niin kuin karhu pesäänsä.

Muutama syksy on ollut erityisen vaikea. Tuolloin olen monet kerrat tarkistanut kalenterista, kuinka kauan on vielä siihen, kun päivä alkaa pidetä. Kaikkein ahdistavin oli se syksy, jolloin olin työuupumuksen vuoksi sairaslomalla. Milloinkaan muulloin en ole kokenut niin syvältä kouraisevia tuntemuksia.

On kuitenkin ollut myös valoisia syksyjä. Tämä kuluva syksy on yksi niistä, vaikka tähänkin on toki mahtunut myös vaikeuksia. Yksi syy siihen, että mielialani on pysynyt suhteellisen korkealla, on kirkasvalohoito – näin ainakin luulen. Joka aamu otan kirkasvalokylvyn aamukahvin yhteydessä, ja kas, ikään kuin energiaa riittäisi koko päivälle.

Ohessa on kuva kirkasvalolaitteestani. Se poikkeaa muista vastaavista laitteista monella tapaa, mutta etenkin siinä suhteessa, että sen valossa on runsaasti sitä sinistä ja vihreää spektrin osaa, joka keskeyttää tehokkaimmin melatoniinin eli unihormonin erityksen.

Mikään tekninen laite ei tietenkään sinänsä riitä pitämään alakuloa loitolla. Elämän perusasioiden täytyy olla ainakin jokseenkin kohdallaan, niin perheessä kuin työssäkin, jotta voisi olla hyvillä mielin. Mutta iloitsen toki kaikesta, mikä tuo valoa elämään.

Kolme ärsyttävintä

Äskettäin sattui työssä eräs juttu, joka ylitti ärsytyskynnykseni. En hermostu herkästi enkä yleensä menetä malttiani, mutta tietyt asiat saavat minut takajaloilleni.

Mietiskelin, mitkä olisivat minua eniten ärsyttäviä asioita, ja löysin helposti kolme. Tietysti niitä löytyisi pienellä vaivalla lisääkin.

1. Epäluotettavuus. Minua suututtaa suunnattomasti, jos joku pettää luottamukseni, syö sanansa tai rikkoo keskinäisen sopimuksemme. Tunteella täytyy olla syvät juuret, koska se on niin voimakas.

2. Puoskarointi. Tällä tarkoitan sitä, että joku esiintyy asiantuntijana, vaikkei hänellä ole asiantuntemusta. Hän saattaa antaa suorasukaisia ja yksioikoisia neuvoja henkilölle, jonka tilannetta ja taustoja hän ei tunne. Hän ei ota mitään vastuuta sanomisistaan, joiden vaikutus voi kuulijalle/lukijalle olla hyvinkin kielteinen. Tällaisia kärkkäitä neuvojia tapaa viljalti esimerkiksi netin keskustelupalstoilla.

3. Vaimon arvostelu. Tämän voi ymmärtää kahdella tavalla. Minua sieppaa se, jos vaimoni jollain tapaa arvostelee sanomisiani tai tekemisiäni. Erityisen ärsyttävältä tuntuu, kun moittii minua huolimattomasta autolla-ajosta. Toisaalta tuohdun herkästi siitäkin, jos joku kehtaa arvostella vaimoani jostain syystä. Onneksi näitä kumpaakin tapahtuu kuitenkin verrattain harvoin.

Voisiko olla niin, että mainitut seikat ärsyttävät erityisesti miehiä. En tiedä. Olisi hauska kuulla sinulta, lukijani, mikä sinut saa suuttumaan!

Iloa ystävyydestä

Pitkäaikainen ystävä vieraili luonamme. Hänen käyntinsä nosti pintaan iloa, luovuutta ja leikkimieltä. Tämä ystävä on luonteeltaan hyvin erilainen kuin minä. Olemme tunteneet toisemme yli 30 vuotta. Nuorina tapasimme hyvinkin tiuhaan, mutta viime vuosikymmeninä harvahkosti. Silti käy aina niin, että ystävyyttä ei tarvitse lämmitellä, vaan se tuntuu joka kerta tavatessamme tuoreelta.

Tällaisia ystäviä elämääni on siunaantunut vain muutamia, mutta he ovat sitäkin arvokkaampia. Heidän kanssaan voin olla oma itseni: minun ei tarvitse esittää mitään. Voimme myös keskustella vapaasti aiheesta kuin aiheesta, myös omista vaikeuksistamme ja meitä ahdistavista asioista.

Kohtaamiset ovat kerta kerralta sisäisesti virittäviä. Tuntuu siltä, että ne kaivavat persoonastani esiin parhaita puolia, sellaisiakin, jotka ovat välillä on ikään kuin uinuvassa tilassa. Ystävät toimivat peileinä, jotka heijastavat ehdotonta hyväksyntää: juuri tuollaisena olet okei.

Erityinen merkitys näillä ystävyyssuhteilla on ollut elämäni murros- ja kriisiaikoina. Olen saanut ystäviltäni korvaamatonta tukea ja rohkaisua. Vahva johdatuksen maku on siinä, että eri elämänvaiheissa lähelläni on ollut ystäviä, joille kulloinkin kipuilemani asiat ovat olleet tuttuja ja omakohtaisesti läpi elettyjä.

Suuri huojennus

Pari päivää sitten koin valtavan sisäisen huojentumisen. Pelkoni läheisen ihmisen terveyden pettämisestä osoittautui aiheettomaksi. Epäilyttävät löydökset olivat erikoislääkärin tutkimusten mukaan vaarattomia.

Tuona päivänä, kun tutkimuksia tehtiin, oloni oli suorastaan tuskallinen. Yritin keskittyä hommiin, jotten ajattelisi asiaa liikaa. Kun sitten sain vapauttavan soiton, puristus laukesi rajulla tavalla.

Tunteet velloivat jonkin aikaa ja spontaani ilo ja kiitollisuus nousi pintaan. Kiitin sydämestäni Jumalaa, kaiken hyvän antajaa. Ajattelin, että onneksi minulla tarkka osoite, mihin kiitokseni lähetän; ei jokin epämääräinen kohtalo.

Jännä juttu, että samana iltana huomasin reagoivani erilaisiin ärsykkeisiin hyvin herkästi. Kun esimerkiksi katselin TV:stä ajankohtaislähetystä, jossa terhakka naispuolinen juontaja keskeytteli näsäviisaasti haastateltavien puheenvuoroja, ärsyynnyin toden teolla.

Nyt tunteet ovat jo rauhoittuneet, mutta pohjalla kuplii edelleen ilo. Elämä tuntuu taas avautuvan, olevan täynnä mahdollisuuksia. Voimat ja into tarttua asioihin palailevat. On sellainen olo, että olisi ruuhkaksi asti kiinnostavaa tekemistä ja harrastamista.

Silti huomaan, että sisälläni kyttää jonossa myös huolenaiheita. Ikään kuin normaalitilaan tarvittaisiin jonkinlainen huolten ja pelkojen mukanaan tuoma tasapaino. Ymmärrän, että tämän sielunmekanismin juuret ovat lapsuudessani. Ehkäpä kirjoitan niistä joskus myöhemmin...

Juuri nyt tekee mieli lähteä puolukkaan. Tämän vuoden sato on jäänyt tosi niukaksi: puolukoita on löytynyt vain rämeiltä. Ostopuolukat ovat olleet tuhottoman kalliita. Olikin tosi iloinen yllätys, että tänään saimme niitä kuitenkin torilta tosi halvalla: neljä ämpärillistä kahdellakympillä.

Ei itku väkisin irtoa

Itken ani harvoin. Tämä ei johdu siitä, että häpeäisin itkemistä tai tietoisesti pidättäytyisin siitä. No, totuuden nimessä: häpeäisin kyllä itkemistä julkisella paikalla tai vieraiden läsnä ollessa. En kuitenkaan kotioloissa.

Kuluu kyllä pitkiäkin aikoja, että mikään ei itketäkään. Olen perusluonteeltani ja käytökseltäni vakaa ja rauhallinen, ja siksi tunne-elämänikin on varsin tasaista. Pohjalla on kuitenkin herkkyyttä.

Kun tulee vaikeita aikoja, minua alkaa jollain tapaa itkettää. On kaihertava olo, joka vaatisi ulospääsyä. Mutta silti itku ei vain tahdo irrota, ei vaikka haluaisinkin. Näyttää myös olevan niin, että mitä enemmän koen paineita ja vastoinkäymisiä, sitä tiukempaan sykkyrään ahdistava tunnemöykky vetäytyy. Sisikuntani toimii kuin sukelluskellon painelukkomekanismi.

Silloin tällöin käy sitten – onneksi - niin, että tunnetulppa otetaan hetkeksi pois ja painelukko ponnahtaa auki. Laukaisumekanismi on merkillinen. Tarvitaan vain yllättävä, odottamattoman hyvä sana tai laulu. Se voi tulla vaikkapa läheisen ihmisen lausumana. Tai minä saatan lukea jotain kirjaa, jossa jokin asia on ilmaistu harvinaisen osuvasti ja luovalla tavalla. Tekstin ei sinänsä tarvitse olla syvällistä. Ja yhtäkkiä: padot avautuvat.

Kun itku tällä tavoin irtoaa, se saattaa olla hyvin voimallista, mahan pohjasta nousevaa. Se ei ole mitään tuhertamista vaan miehekästä itkua, joka tuntuu kääntävän suolet nurin. Se vaikuttaa erittäin rentouttavasti: olo on jälkikäteen voipunut mutta samalla kevyt ja vapautunut.

Miltä pelko tuntuu?

Nyt kun pelon tunteet taas kerran värittävät elämääni ja oloani, on otollinen aika tehdä havaintoja siitä, millaisia tuntemuksia pelko aiheuttaa. Pelon heijastukset tuntuvat monentasoisina: sielunliikkeinä, fyysisinä oireina ja hengellisinä kokemuksina. Nämä ovat tietysti hyvin yksilöllisiä tuntemuksia; joku muu kokee pelon aivan eri tavalla.

Sisäisesti pelko vaikuttaa siten, että näkökulmani elämään kapeutuu. Kaikki käy minulle jonkin verran työläämmäksi. Luova ajatteluni vaikeutuu, aloitekykyni vähenee, toimintani taso ja tehokkuus laskevat. Energiaa valuu hukkaan. Turhaudun tavallista herkemmin. En jaksa kiinnostua asioista ja ihmisistä samalla tavoin kuin normaalisti.

Fyysisesti pelko tuntuu jonkinlaisena lievästi etovana ja puristavana olona. Ikään kuin sisällä karvastelisi. Koko olemukseni on hieman tavallista jähmeämpi.

Hengellisesti koen, että Jumala on ikään kuin unohtanut minut. Huomaan, että tiukan paikan tullen luottamukseni häneen ohenee säikeen paksuiseksi. Järjen tasolla tiedän, että Jumala ei hylkää minua missään tilanteessa, mutta tuntemukseni heittävät epäilyksen varjon.

Kuitenkin tunteet virtaavat

Lohdutan itseäni sillä, että tunteet eivät kuitenkaan ole staattisia vaan ne virtaavat – ellen minä vain itse niitä torju, tukahduta tai pakene. Olen jossain määrin oppinut sanomaan ikäville tunteilleni: ”Tervetuloa - ja tervemenoa!”

Annan tunteiden siis virrata lävitseni, vaikka ne tuottavat kipua, ja luotan siihen, että samanlaisina ne eivät kovin kauan pysy. Ne muuntautuvat kaiken aikaa. Virta on välistä hyvinkin sameaa mutta jossain vaiheessa siihen välttämättä sekoittuu kirkkaampaa vettä. (Tätä asiaa kuvaa mielestäni osuvasti Tony Dunderfelt kirjassaan Irti tunnekoukuista.)

Toinen selviytymiskeino minulle on tehdä tuttuja rutiineja tunteista välittämättä. Tämä vaatii jonkin verran tahdon ponnistelua. Työhön keskittyminen auttaa, sillä samaan aikaan en pysty ajattelemaan kovin paljon muuta ja olo tuntuu väkisinkin normaalimmalta.

Pyrin myös harrastamaan sellaisia asioita, jotka minua yleensä ovat kiinnostaneet ja ilahduttaneet. Olen aina pitänyt esimerkiksi hyvästä kirjallisuudesta. Viime aikoina olen lukenut paljon dekkareita (nekin voivat olla tasokkaita). Kun tulin tänään töistä, minua ilahdutti kirjaston lähettämä viesti: uusin Seppo Jokisen dekkari Hiirileikki odottaa sinua kirjastossa!

Radikaalina vastatoimena sisimpääni jäytävälle tunnetilalle kaivoin äskettäin esiin - puolen vuoden tauon jälkeen - ratin ja Richard Burns Rally -pelin ja aloin hurjastella ralliautolla tietokoneitse.

Suosikkitunne

Olen yli viisikymppinen mies, jolle tunteiden ilmaiseminen on ollut takkuista läpi elämän. Varsinkin nuorena olin sisäisesti aika tavalla jumissa. Iän ja harjoituksen myötä sävyjä on alkanut löytyä, mutta vieläkin koen olevani tässä mielessä raakile.

Uskon, että meillä itse kullakin on jokin suosikkitunne, joka hallitsee tai ainakin värittää elämäämme. Niitä voi tietysti olla moniakin. Itselläni yksi suosikkitunne on ollut niin kauan kuin muistan pelko.

Pelko on kuin torkkuva tiikeri. Se saattaa olla välillä aika pitkäänkin nukuksissa lähettäen vain joitakin heikkoja signaaleja. Sitten tarvitaan vain jokin sopiva ärsyke, jonka ei tarvitse sinänsä olla mitenkään voimakas, kun tiikeri kavahtaa hereille ja alkaa karjua.

Olen melko hyvin tietoinen, mistä pelko juontaa juurensa, mutta silti se on edelleen voimissaan. Ei kylläkään läheskään niin elävänä kuin joskus aiemmin, mutta edelleen hyvin kiusallisena.

Tavallaan paradoksaalista on, että olen toisaalta monessa suhteessa varsin rohkea. Työnikin vaatii uskallusta, aloitteikkuutta ja riskinottokykyä, ja olen siinä aika hyvin menestynyt. Vain kaikkein läheisimmät ihmiset edes tietävät, että minulla on välillä pelkotiloja. Muut tuskin osaavat mitään aavistaakaan.

Kun puhun pelosta, en tarkoita tavallista vaarallisten tilanteiden aiheuttamaa pelkoa, joka suojelee elämää. Tarkoitan neuroottista pelkoa, jolla ei ole reaalista suhdetta todellisuuteen tai sitten tuo suhde on hyvin ohut.

Nytkin pelkään. Pelkään läheisen ihmisen sairastumista, sillä siitä on näkyvissä oireita. Yhtä hyvin nuo oireet voivat kyllä osoittautua harmittomiksi, mutta silti pelko on syöksähtänyt sisuksiini ja tukahduttaa tunnemaailmaani, syö energiaani, tappaa iloa ja luovuutta.

Tämä kertomani tilanne laukaisi minussa halun kirjoittaa tunnoistani. Haluan tällä tavalla ikään kuin leikata pienen siivun kerrallaan tuosta tunnemöykystä pois. Ja jos nämä tunnot resonoivat jonkun lukijan sielussa, se rohkaisee minua.