Loman tynkää

Tänään minulla alkoi talviloma, joka jää tällä kertaa sikäli torsoksi, että minun täytyy käydä välillä parin päivän työmatkalla. Viikon lomalla, joka on vielä kesken kaiken katkaistava, en pysty töistä kunnolla irtoamaan.

Pitemmilläkin lomilla on tavallisesti niin, että vasta noin viikon jälkeen kykenen olemaan henkisesti vapaa työkuvioista. Tosin se auttaa, jos lähdemme johonkin kauemmas ja aivan erilaisiin oloihin. Siksi olemmekin viime aikoina pyrkineet starttaamaan heti loman alussa aivan muihin maisemiin. Ulkomailla niiden maisemien ei tarvitse välttämättä olla.

Lyhytkin loma on toki parempi kuin ei ollenkaan lomaa. Mutta parasta lomassa taitaa ylipäänsä olla sen odottaminen. Odotus auttaa jaksamaan töissä; itse loma ei monestikaan niin ihmeellinen ole.

Olen havainnut, että minulle ei sovi se, että lomalla on pitkään kovin rauhallista. Minulla on taipumus vaipua jo vajaassa viikossa alakuloisuuteen ja kääntyä tonkimaan sisikuntaani. Tai pikemminkin niin, että sisimästäni nousee asioita tongittavaksi: huolia, pelkoja ynnä muita niljakkeita. Siksi olen katsonut viisaaksi, että järjestämme lomalle sopivassa määrin sosiaalista elämää ja kontakteja.

Niinpä esimerkiksi Lapin-reissut, joita olemme monena alkukesänä tehneet, saavat nyt jäädä, sillä silloin siellä on aivan liian rauhallista...

Sisäinen keskustelu

Olen joidenkin asioiden suhteen herkkä loukkaantumaan. Jos joku arvostelee minua siitä, että en ole hänen mielestään luotettava tai vastuuntuntoinen, se pistää minua kuin käärme. Tai siitä että en hoida velvollisuuksiani. Arvostelu voi olla hyvinkin hienovaraista, mutta se läpäisee sittenkin suojamuurini.

Ymmärrän, että tämä herkkyys on ollut minussa pienestä pitäen. Olen jo tuolloin imenyt itseeni taipumuksen syyllistyä vähästäkin.

Loukkaus käynnistää aina prosessin. Ensin mieleeni nousee vihaa ja ärtymystä, sitten halua puolustautua. Nykyisin yritän selvittää asian tuoreeltaan sen kanssa, joka on loukannut minua tai jonka ainakin kuvittelevan loukanneen minua.

Jos pääsemme keskustelussa niin pitkälle, että ymmärrän, mistä arvostelu nousee, alkaa helpottaa. Vielä enemmän helpottaa, jos huomaan, että minua loukanneen asenne ei ole kielteisyyteen lukittu. Tällöin voimme päätyä nopeastikin sulaan sovintoon.

Jos sen sijaan koen, että arvostelu nousee kyynisestä ja torjuvasta asenteesta, tilanne on pahempi. Huomaan, että keskustelu ei auta, vaan tekee vain olon kiusallisemmaksi. Tuo toinen ei välttämättä edes huomaa loukanneensa. Hänhän on "vain sanonut asiasta; ei siihen pidä tunteita sotkea".

Tällöin omassa mielessäni alkaa sisäinen keskustelu. Nousee syytöksiä (myös itsesyytöksiä) ja puolusteluja. Yhä uudelleen ja uudelleen, loputtomasti - ellen tietoisesti katkaise tätä kehää. Sisäinen keskustelu ei johda mihinkään hyödylliseen; päinvastoin se vie energiaa ja pyrkii masentamaan.

Maanantaisyndrooma

Maanantait ovat jo pitkään olleet minulle paineellisempia työpäiviä kuin muut. Viikon aloitukseen liittyy usein ainakin jonkinasteista epämääräistä ahdistusta. Sillä ei ole ratkaisevaa merkitystä, tiedänkö etukäteen, että päivästä tulee raskas. Tosin tietoisuus siitä, että maanantaiaamu alkaa kokouksella, lisää epämiellyttävää tunnetta.

Varmaan yksi syy kokemaani on se, että työni on senluonteista, että siinä saattaa tulla eteen yllättäviä, ikäviäkin asioita. Ja jos niitä tulee eteen maanantaiaamuna, ne ovat tavallistakin tympeämpiä. Toisaalta viikonloppuna ehtii henkisesti irtautua työkuvioista sen verran, että uuden viikon aloituksessa on hieman samaa vapaudesta luopumisen tuskaa kuin lomalta palatessa.

Tämäkään maanantai ei ollut poikkeus. Päivä on kuitenkin lähtenyt melko normaalisti liikkeelle, ja yleistuntuma on sellainen, että eiköhän tästäkin viikosta selvitä.

Uusi alku

Olen julkaissut tätä vanhemmat juttuni aiemmin nimimerkillä Penjamini toisessa blogissa, jota ylläpidin nimellä Miehen tuntoja. Kun päivitin tuon Miehen tuntoja -blogin rakennetta, sattui vahinko, jota oli vaikea korjata. Niinpä päätin siirtää juttuni tähän uuteen blogiin ja lakkauttaa toisen blogini.

Harmillisinta tässä savotassa oli se, että menetin kaikki kommentit, joita lukijat olivat juttujen yhteyteen lisänneet.

Muilla mailla

Olin joulun aikoihin aika pitkään poissa Suomesta oloissa, jotka poikkesivat radikaalisti meikäläisistä. Sain nauttia esimerkiksi valosta ja lämmöstä - ja välittömästä, ihmisläheisestä ilmapiiristä. Paluu koti-Suomeen oli vähän ankea: eihän täällä ollut edes kunnon talvea. Myös henkinen ilmapiiri, jonka täällä jälleen kohtasin, tuntui alkuun hieman ahtaalta.

Yllättävän nopeasti sopeutuminen entisiin oloihin kuitenkin käy. Siinä varmasti auttaa se, että oma mielentila on jo ammoin viritetty melankoliselle taajuudelle. Se taajuus löytyy vaivaa näkemättä. Jotain kohottavaa tuosta reissusta tuntuu kuitenkin jääneen mielen pohjalle. Siellä se kuplii mukavina muistoina ja välähdyksinä.

Kyllä kai se niin on, että me suomalaiset olemme ilmastomme ja säidemme muovaamia. Hilpeät ja välittömät ihmiset ovat poikkeuksia, joita saatetaan pitää vähän omituisina. Itse en panisi pahakseni, vaikka tapaamistani etelän ihmisistä olisi tarttunut persoonaani jotain pysyvääkin nostetta.

Valoa syksyiseen synkistelyyn

Olen elänyt monta synkkää syksyä. Perusluonteeni on melankolinen, ja syksyisin alavireisyyteni on tupannut vahvistumaan. Näin minulle kävi jo nuoruudessani. Olen jossain määrin vetäytynyt kuoreeni niin kuin karhu pesäänsä.

Muutama syksy on ollut erityisen vaikea. Tuolloin olen monet kerrat tarkistanut kalenterista, kuinka kauan on vielä siihen, kun päivä alkaa pidetä. Kaikkein ahdistavin oli se syksy, jolloin olin työuupumuksen vuoksi sairaslomalla. Milloinkaan muulloin en ole kokenut niin syvältä kouraisevia tuntemuksia.

On kuitenkin ollut myös valoisia syksyjä. Tämä kuluva syksy on yksi niistä, vaikka tähänkin on toki mahtunut myös vaikeuksia. Yksi syy siihen, että mielialani on pysynyt suhteellisen korkealla, on kirkasvalohoito – näin ainakin luulen. Joka aamu otan kirkasvalokylvyn aamukahvin yhteydessä, ja kas, ikään kuin energiaa riittäisi koko päivälle.

Ohessa on kuva kirkasvalolaitteestani. Se poikkeaa muista vastaavista laitteista monella tapaa, mutta etenkin siinä suhteessa, että sen valossa on runsaasti sitä sinistä ja vihreää spektrin osaa, joka keskeyttää tehokkaimmin melatoniinin eli unihormonin erityksen.

Mikään tekninen laite ei tietenkään sinänsä riitä pitämään alakuloa loitolla. Elämän perusasioiden täytyy olla ainakin jokseenkin kohdallaan, niin perheessä kuin työssäkin, jotta voisi olla hyvillä mielin. Mutta iloitsen toki kaikesta, mikä tuo valoa elämään.

Kolme ärsyttävintä

Äskettäin sattui työssä eräs juttu, joka ylitti ärsytyskynnykseni. En hermostu herkästi enkä yleensä menetä malttiani, mutta tietyt asiat saavat minut takajaloilleni.

Mietiskelin, mitkä olisivat minua eniten ärsyttäviä asioita, ja löysin helposti kolme. Tietysti niitä löytyisi pienellä vaivalla lisääkin.

1. Epäluotettavuus. Minua suututtaa suunnattomasti, jos joku pettää luottamukseni, syö sanansa tai rikkoo keskinäisen sopimuksemme. Tunteella täytyy olla syvät juuret, koska se on niin voimakas.

2. Puoskarointi. Tällä tarkoitan sitä, että joku esiintyy asiantuntijana, vaikkei hänellä ole asiantuntemusta. Hän saattaa antaa suorasukaisia ja yksioikoisia neuvoja henkilölle, jonka tilannetta ja taustoja hän ei tunne. Hän ei ota mitään vastuuta sanomisistaan, joiden vaikutus voi kuulijalle/lukijalle olla hyvinkin kielteinen. Tällaisia kärkkäitä neuvojia tapaa viljalti esimerkiksi netin keskustelupalstoilla.

3. Vaimon arvostelu. Tämän voi ymmärtää kahdella tavalla. Minua sieppaa se, jos vaimoni jollain tapaa arvostelee sanomisiani tai tekemisiäni. Erityisen ärsyttävältä tuntuu, kun moittii minua huolimattomasta autolla-ajosta. Toisaalta tuohdun herkästi siitäkin, jos joku kehtaa arvostella vaimoani jostain syystä. Onneksi näitä kumpaakin tapahtuu kuitenkin verrattain harvoin.

Voisiko olla niin, että mainitut seikat ärsyttävät erityisesti miehiä. En tiedä. Olisi hauska kuulla sinulta, lukijani, mikä sinut saa suuttumaan!