Niin kauan kuin muistan, olen kärsinyt neuroottisesta syyllisyydestä. Kannan sitä alati mukanani, mutta se ei oireile kaiken aikaa. Saattaa kulua pitkähkökin aika, että siitä ei ole havaittavaa haittaa. Sitten tulee jokin ärsyke, joka laukaisee syyllisyyden tunnot. Laukaisukoodiksi kelpaa näennäisesti hyvinkin mitätön seikka. Mekanismi on samantapainen kuin pelkotaipumukseni suhteen; siitä kirjoitin aiemmin. Syyllisyys ja pelko ovatkin selvästi liittolaisia.
Miksi kirjoitan tästä aiheesta, johtuu siitä, että olen viimeksi tänään kokenut jäytävää syyllisyyttä.
Minusta tuntuu, että syyllisyysneuroosini on iän myötä jonkin verran laimennut. Silti se aiheuttaa välistä - kaunistelematta sanoen - helvetillisiä tuntemuksia. Syyllisyyden tunteilla ei tarvitse olla paljonkaan tekemistä todellisuuden kanssa. Säie syyllisyyden kokemisen ja syyllisyyttä herättävän teon tai asian välillä on usein hyvin ohut.
Järkeily ei syyllisyyden kokemiseen tahdo auttaa - eihän muutoin olisikaan kyse neuroosista. Vaikka tiedon tasolla ymmärrän, että ei olisi syytä tuntea syyllisyyttä, tunnen silti. Rukouksesta on sen sijaan apua.
Uskon tietäväni, missä syyllisyysneuroosini juuret ovat: äitini lakihenkisessä kasvatuksessa ja isäni äkillisessä kuolemassa. Äidilläni oli melko ankara Jumala-kuva. Isäni kuoli yllättäen sydänkohtaukseen, kun olin vielä poikanen. Koin jotenkin, että isän kuolema oli minun syytäni, vaikken ollut mailla halmeilla.
21.5.2007
15.5.2007
Molitva - rukoilen
En ole aiemmin välittänyt seurata euroviisuja juuri lainkaan. Ne edustavat sellaista pintakulttuuria, joka ei pure minuun. Nyt kun viisut järjestettiin Suomessa, tulin katsoneeksi valtaosan esityksistä. Voittajaksi päätynyt kappale oli suosikkini: Molitva 'rukoilen'.
Kappale on melodinen, sen sanoituksessa on ajatusta ja sen esittäjä on taitava laulaja ja intohimoinen eläytyjä. Erityisesti nautin siitä, että rukous nousi myönteisesti esille.
Minäkin rukoilen, milloin kiihkeämmin milloin laimeammin, mutta kuitenkin kaiken aikaa. Olen rukoillut lapsesta saakka. Rukouksen merkitys on kuitenkin iän myötä muuttunut, syventynyt. Myös rukouksen muodot ovat monipuolistuneet.
Sisälläni on ikään kuin rukouskanava, jossa on lähetystä ympäri vuorokauden. Välillä muut kanavat lähettävät häiriösignaaalia. Välillä työhön tai harrastukseen keskittyminen vaimentaa lähetyksen. Mutta heti kun rauhoitun, rukouskanavalla alkaa bittivirta soljua. Yölläkin kun herään, rukous alkaa virrata...
Rukous tuo minulle turvaa, toivoa ja lohtua. Se auttaa minua keskittymään olennaiseen. Rukous on voiman lähde, koska sen kautta olen yhteydessä Kaikkivaltiaaseen. Ennen kaikkea rukous on keskusteluyhteyttä Jumalan kanssa, jonka syvin olemus on rakkaus.
Kappale on melodinen, sen sanoituksessa on ajatusta ja sen esittäjä on taitava laulaja ja intohimoinen eläytyjä. Erityisesti nautin siitä, että rukous nousi myönteisesti esille.
Minäkin rukoilen, milloin kiihkeämmin milloin laimeammin, mutta kuitenkin kaiken aikaa. Olen rukoillut lapsesta saakka. Rukouksen merkitys on kuitenkin iän myötä muuttunut, syventynyt. Myös rukouksen muodot ovat monipuolistuneet.
Sisälläni on ikään kuin rukouskanava, jossa on lähetystä ympäri vuorokauden. Välillä muut kanavat lähettävät häiriösignaaalia. Välillä työhön tai harrastukseen keskittyminen vaimentaa lähetyksen. Mutta heti kun rauhoitun, rukouskanavalla alkaa bittivirta soljua. Yölläkin kun herään, rukous alkaa virrata...
Rukous tuo minulle turvaa, toivoa ja lohtua. Se auttaa minua keskittymään olennaiseen. Rukous on voiman lähde, koska sen kautta olen yhteydessä Kaikkivaltiaaseen. Ennen kaikkea rukous on keskusteluyhteyttä Jumalan kanssa, jonka syvin olemus on rakkaus.
7.5.2007
Melkein iloitsen
Kriisi, josta kerroin viime jutussani, on olennaisesti helpottanut. Oma olonikin on hyvin helpottunut. Melkein iloitsen. Miksi vain melkein? Siksi, että ilooni sekoittuu myös huolta tulevasta.
Minulle on tyypillistä, että ilon kokemukseni ovat ikään kuin vaimennettuja. Nuorena olin jopa jonkin verran kyyninen. Iän myötä kykyni kokea iloa ja myös ilmaista sitä on lisääntynyt. Mutta edelleenkin minulla pyrkii olemaan jonkinlainen sordiino päällä, vaikka olisi kuinka iloisista asioista kyse.
En ole koskaan haltioissani ja riemuitsen ani harvoin, Sen sijaan saatan ilakoida ja innoitella esimerkiksi hyvässä, inspiroivassa seurassa. Hyvien ystävien läsnäolo selvästikin puhkaisee sisimpääni pieniä, terhakasti pulppuavia ilon suonia. Nautin myös huumorista, erityisesti tilannehuumorista – ja viljelen sitä itsekin aika usein.
Parhaita olotiloja on tasainen, huoleton tyytyväisyys, johon liittyy sisäinen luova kutina: tekee mieli kokeilla joitain uusia juttuja, suunnitella ja toteuttaa jotain ennen kokematonta. Paha vain, että huolettomuus on aika harvinaista herkkua.
Minulle on tyypillistä, että ilon kokemukseni ovat ikään kuin vaimennettuja. Nuorena olin jopa jonkin verran kyyninen. Iän myötä kykyni kokea iloa ja myös ilmaista sitä on lisääntynyt. Mutta edelleenkin minulla pyrkii olemaan jonkinlainen sordiino päällä, vaikka olisi kuinka iloisista asioista kyse.
En ole koskaan haltioissani ja riemuitsen ani harvoin, Sen sijaan saatan ilakoida ja innoitella esimerkiksi hyvässä, inspiroivassa seurassa. Hyvien ystävien läsnäolo selvästikin puhkaisee sisimpääni pieniä, terhakasti pulppuavia ilon suonia. Nautin myös huumorista, erityisesti tilannehuumorista – ja viljelen sitä itsekin aika usein.
Parhaita olotiloja on tasainen, huoleton tyytyväisyys, johon liittyy sisäinen luova kutina: tekee mieli kokeilla joitain uusia juttuja, suunnitella ja toteuttaa jotain ennen kokematonta. Paha vain, että huolettomuus on aika harvinaista herkkua.
29.4.2007
Ahdistaa
Juuri nyt ahdistaa niin vietävästi. Meille hyvin läheisillä ihmisillä on aviokriisi. Koen tuon kriisin omissa nahoissani. Haluaisin auttaa heitä - ja tulenkin tekemään kaiken mitä osaan ja voin. Kuitenkin tiedän, etten voi elää heidän elämäänsä; heidän itsensä on löydettävä tie eteenpäin.
Minulle on tyypillistä, että käyn tällaiset asiat syvältä läpi. Olen kai siinä mielessä hyvin konaisvaltainen ihminen. Varmasti ahdistukseen sekoittuu myös omia asioita, jotka ovat minua elämän varrella haavoittaneet...
Minulle on tyypillistä, että käyn tällaiset asiat syvältä läpi. Olen kai siinä mielessä hyvin konaisvaltainen ihminen. Varmasti ahdistukseen sekoittuu myös omia asioita, jotka ovat minua elämän varrella haavoittaneet...
25.4.2007
Mielitekoja
Minulla on monenlaisia mielitekoja mutta keskityn tässä jutussa vain yhdenlaisiin. Niin kauan kuin muistan minua ovat kiehtoneet elektroniset laitteet. Melkein aina on jokin niihin liittyvä hanke muhimassa. Juuri äsken tilasin nettikaupasta digivideokameran - videokuvaus on siis tuorein mielitekoni.
Jos laskisin kaikki hankkimani laiteet, niitä olisi varmaan kymmeniä. On kotiteatterisysteemit, tallentava digiboksi, digikamera, navigaattori, älykännykkä, liuta tietokoneen oheislaitteita jne. Auton elektroninen varustus on vaikuttava. Pieniä arjen elämää helpottavia (?) laitteita on lisäksi runsaasti.
Mihinkähän tarpeeseen minä oikein näitä laitteita hankin? Varmasti elämä sujuisi ihan hyvin ilman niitäkin. Minun on kuitenkin tunnustettava, että uusiin laitteisiin tutustuminen tuntuu kiehtovalta. Se on eräänlaista älyjumppaa ja samalla hupia - ja turhuuksien turhuutta. Se on myös vastapainoa työlle.
Puolustuksekseni voin sanoa, että useimpia laitteita myös käytän. Pidän esimerkiksi valokuvaamisesta, katselen mielelläni elokuvia, suunnistan uusiin paikkoihin navigaattorilla ja ajan tietokoneella rallia.
En tiedä, olenko jotenkin outo ja ainoa lajiani...
Jos laskisin kaikki hankkimani laiteet, niitä olisi varmaan kymmeniä. On kotiteatterisysteemit, tallentava digiboksi, digikamera, navigaattori, älykännykkä, liuta tietokoneen oheislaitteita jne. Auton elektroninen varustus on vaikuttava. Pieniä arjen elämää helpottavia (?) laitteita on lisäksi runsaasti.
Mihinkähän tarpeeseen minä oikein näitä laitteita hankin? Varmasti elämä sujuisi ihan hyvin ilman niitäkin. Minun on kuitenkin tunnustettava, että uusiin laitteisiin tutustuminen tuntuu kiehtovalta. Se on eräänlaista älyjumppaa ja samalla hupia - ja turhuuksien turhuutta. Se on myös vastapainoa työlle.
Puolustuksekseni voin sanoa, että useimpia laitteita myös käytän. Pidän esimerkiksi valokuvaamisesta, katselen mielelläni elokuvia, suunnistan uusiin paikkoihin navigaattorilla ja ajan tietokoneella rallia.
En tiedä, olenko jotenkin outo ja ainoa lajiani...
19.4.2007
Mielilukemista
Olen lukenut paljon siitä lähtien kun kirjojen kiehtova maailma avautui minulle ensimmäisinä kouluvuosinani. Se oli järisyttävä elämys. Minulla oli kirjasto naapurissa, ja olin varmaan sen ahkerin lainaaja. Poikavuosinani seikkailukirjat olivat mielilukemistani.
Aikuisiässä kirjallisuusmakuni on pysynyt vuosien mittaan pohjimmiltaan samanlaisena, mutta toisaalta minulla on ollut erilaisia kausia. Olen aina pitänyt kirjallisuudesta, jonka kieli on ilmaisevaa, ilmeikästä ja nasevaa ja joka on tyyliltään korkeatasoista ja yhtenäistä. Arvostan myös psykologisesti syvällistä otetta.
Olen perehtynyt etenkin 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun kaunokirjallisuuteen. Olen lukenut esimerkiksi Kiven, Ahon, Canthin, Pakkalan ja Järnefeltin tuotannon. Myös venäläiset klassikot, kuten Dostojevski, Gogol ja Tšehov, ovat olleet suosikkejani. Myöhemmästä venäläisestä kirjallisuudesta Solzhenitsyn oli minulle hurja elämys. Hänen viljelemänsä nerokas ironia on hykerryttävää. Luin miltei kaikki häneltä ilmestyneet teokset, ja niitä on todella paljon.
Mainitsemani teokset ovat vain makupaloja; ei olisi mitään tolkkua lähteä luettelemaan enemmän kirjailijoita, joiden teoksista olen pitänyt. Totean vain, että kaunokirjallisuuden lisäksi olen lukenut runsaasti psykologista ja hengellistä kirjallisuutta.
Viime vuosina minulla on ollut dekkaribuumi. Jostain syystä – varmaan vastapainoksi vastuulliselle ja vaativalle työlle – olen nauttinut sydämeni kyllyydestä laadukkaista dekkareista. Parhaita niistä ovat mielestäni ruotsalaiset ja norjalaiset, esimerkiksi Henning Mankelin ja Karin Fossumin, dekkarit. Niissä on mukaansatempaavaa kerrontaa, monitasoinen, taitavasti etenevä juoni ja oivaltavaa psykologista kuvausta. Suomalaisista dekkaristeista minua miellyttävät eniten Seppo Jokinen ja Matti Yrjänä Joensuu.
Saapa nähdä, jatkuuko dekkaribuumi vielä pitkään. Tuntuu siltä, että olen lukenut jo miltei kaikki kiinnostavimmat dekkarit. Ehkäpä olisi taas välillä jonkin muun kirjallisuuslajin aika.
Aikuisiässä kirjallisuusmakuni on pysynyt vuosien mittaan pohjimmiltaan samanlaisena, mutta toisaalta minulla on ollut erilaisia kausia. Olen aina pitänyt kirjallisuudesta, jonka kieli on ilmaisevaa, ilmeikästä ja nasevaa ja joka on tyyliltään korkeatasoista ja yhtenäistä. Arvostan myös psykologisesti syvällistä otetta.
Olen perehtynyt etenkin 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun kaunokirjallisuuteen. Olen lukenut esimerkiksi Kiven, Ahon, Canthin, Pakkalan ja Järnefeltin tuotannon. Myös venäläiset klassikot, kuten Dostojevski, Gogol ja Tšehov, ovat olleet suosikkejani. Myöhemmästä venäläisestä kirjallisuudesta Solzhenitsyn oli minulle hurja elämys. Hänen viljelemänsä nerokas ironia on hykerryttävää. Luin miltei kaikki häneltä ilmestyneet teokset, ja niitä on todella paljon.
Mainitsemani teokset ovat vain makupaloja; ei olisi mitään tolkkua lähteä luettelemaan enemmän kirjailijoita, joiden teoksista olen pitänyt. Totean vain, että kaunokirjallisuuden lisäksi olen lukenut runsaasti psykologista ja hengellistä kirjallisuutta.
Viime vuosina minulla on ollut dekkaribuumi. Jostain syystä – varmaan vastapainoksi vastuulliselle ja vaativalle työlle – olen nauttinut sydämeni kyllyydestä laadukkaista dekkareista. Parhaita niistä ovat mielestäni ruotsalaiset ja norjalaiset, esimerkiksi Henning Mankelin ja Karin Fossumin, dekkarit. Niissä on mukaansatempaavaa kerrontaa, monitasoinen, taitavasti etenevä juoni ja oivaltavaa psykologista kuvausta. Suomalaisista dekkaristeista minua miellyttävät eniten Seppo Jokinen ja Matti Yrjänä Joensuu.
Saapa nähdä, jatkuuko dekkaribuumi vielä pitkään. Tuntuu siltä, että olen lukenut jo miltei kaikki kiinnostavimmat dekkarit. Ehkäpä olisi taas välillä jonkin muun kirjallisuuslajin aika.
5.4.2007
Kärsimyksestä
Näin pääsiäisviikolla on luontevaa kirjoittaa kärsimyksestä. Blogiystäväni kertoi, että hänelle pääsiäistä edeltävä aika on yleensä vaikeaa ja ahdistavaa aikaa. Itselleni rankimmat kaudet ovat osuneet syksyyn, eivät tosin mitenkään säännöllisesti.
Viime jutussani mainitsin taannoisen työuupumusjakson. Kaivoin äskettäin esille tuolta ajalta pitämäni päiväkirjan. En ole lukenut sitä yli kuuteen vuoteen. Luin nyt päiväkirjaa ihan tyynin mielin: se ei kaivanut esiin synkkiä ja epätoivoisia tunnelmia, joita tuolloin runsaasti koin. Uuupumusjakso oli kiistatta kovin koitos, mitä elämässäni on tähän mennessä ollut.
Siteeraan tässä lyhyesti erästä muistiinpanoa tuolta ajalta. Pieneksi vihjeeksi lukijalle on mainittava, että päiväkirjamerkintöjä tehdessäni olen selvästikin tasoitellut ja suodattanut todellisia tuntemuksiani.
Surkeat, toivottomat tunnelmat aamulla; heräsin 5.30. Itkeskelin aamupäivällä. Päivällä kävelyllä rannassa 13.30 –15.00. Nyt tuntuu ihmeeltä, jos voisin mennä töihin syysloman jälkeen. Ei ole henkistä liikkumavaraa, väsyttää, pyörin itseni ympärillä, ei ole iloa, vain ankeutta enimmäkseen ja unet renklaavat (18.9.2000).
Nämä olivat siis alkusyksyn tunnelmia. Syksyn mittaan kävin läpi koko tunne-elämän kirjon toivosta epätoivoon ja päinvastoin. Koin erittäin syviä surun, pelon ja vihan tuntemuksia, jotka oikeastaan vain voimistuivat joulua kohti mentäessä – ja myös ilmaisin niitä, välistä rajustikin. Silti sekaan mahtui jonkin verran myös myönteisiä ja lohdullisia tuntoja.
Suurelta ihmeeltä tuntuu se, että kun joulun jälkeen palasin töihin, tunne-elämäni tasoittui kertaheitolla. Tosin senkin jälkeen tuli aika ajoin takapakkeja ja pelkotiloja uupumuksen uusimisesta. Kärsin muutoinkin jonkinasteisista uupumusoireista vielä töissä ollessani melko pitkään. Mutta varsinainen tunnemylläkkä loppui kuin seinään...
Pääsiäisviikolla sopisi kertoa myös siitä, millaisia hyviä hedelmiä uupumuksen aikaisesta prosessoinnista kypsyi. Jätän kertomisen kuitenkin toiseen kertaan. Totean vain sen, että tuo aika oli jälkikäteen ajatellen hyvin arvokas ja ainutlaatuinen sisäisen eheytymiseni, asenteitteni ja uskoni kannalta.
PS Tänään kiirastorstaina tulee myöhään illalla TV ykköseltä elokuva Jeesuksen kärsimyksestä (The Passion of the Christ). Katsoin sen pari vuotta sitten elokuvateatterissa. Se on mielestäni hyvin vaikuttava ja vakuuttava elokuva.
Viime jutussani mainitsin taannoisen työuupumusjakson. Kaivoin äskettäin esille tuolta ajalta pitämäni päiväkirjan. En ole lukenut sitä yli kuuteen vuoteen. Luin nyt päiväkirjaa ihan tyynin mielin: se ei kaivanut esiin synkkiä ja epätoivoisia tunnelmia, joita tuolloin runsaasti koin. Uuupumusjakso oli kiistatta kovin koitos, mitä elämässäni on tähän mennessä ollut.
Siteeraan tässä lyhyesti erästä muistiinpanoa tuolta ajalta. Pieneksi vihjeeksi lukijalle on mainittava, että päiväkirjamerkintöjä tehdessäni olen selvästikin tasoitellut ja suodattanut todellisia tuntemuksiani.
Surkeat, toivottomat tunnelmat aamulla; heräsin 5.30. Itkeskelin aamupäivällä. Päivällä kävelyllä rannassa 13.30 –15.00. Nyt tuntuu ihmeeltä, jos voisin mennä töihin syysloman jälkeen. Ei ole henkistä liikkumavaraa, väsyttää, pyörin itseni ympärillä, ei ole iloa, vain ankeutta enimmäkseen ja unet renklaavat (18.9.2000).
Nämä olivat siis alkusyksyn tunnelmia. Syksyn mittaan kävin läpi koko tunne-elämän kirjon toivosta epätoivoon ja päinvastoin. Koin erittäin syviä surun, pelon ja vihan tuntemuksia, jotka oikeastaan vain voimistuivat joulua kohti mentäessä – ja myös ilmaisin niitä, välistä rajustikin. Silti sekaan mahtui jonkin verran myös myönteisiä ja lohdullisia tuntoja.
Suurelta ihmeeltä tuntuu se, että kun joulun jälkeen palasin töihin, tunne-elämäni tasoittui kertaheitolla. Tosin senkin jälkeen tuli aika ajoin takapakkeja ja pelkotiloja uupumuksen uusimisesta. Kärsin muutoinkin jonkinasteisista uupumusoireista vielä töissä ollessani melko pitkään. Mutta varsinainen tunnemylläkkä loppui kuin seinään...
Pääsiäisviikolla sopisi kertoa myös siitä, millaisia hyviä hedelmiä uupumuksen aikaisesta prosessoinnista kypsyi. Jätän kertomisen kuitenkin toiseen kertaan. Totean vain sen, että tuo aika oli jälkikäteen ajatellen hyvin arvokas ja ainutlaatuinen sisäisen eheytymiseni, asenteitteni ja uskoni kannalta.
PS Tänään kiirastorstaina tulee myöhään illalla TV ykköseltä elokuva Jeesuksen kärsimyksestä (The Passion of the Christ). Katsoin sen pari vuotta sitten elokuvateatterissa. Se on mielestäni hyvin vaikuttava ja vakuuttava elokuva.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
