En sure mutta hiukan huokaan...

Taas on kulunut vuosi edellisestä tämän blogin päivityksestä. Liekö jäljellä enää ketään, joka olisi pysynyt kanavalla. Yritän nyt tehdä parannusta ja kirjoittaa useammin.

Olen sinnitellyt reilun vuoden yrittäjänä ulkomailla. Starttirahan saanti on jo loppunut, joten nyt pitäisi tulla toimeen omillaan. Täytyy sanoa, että ihan helppoa se ei ole. Työtehtäviä ja asiakassuhteita ei ole vielä kovin paljon siunaantunut. On täytynyt opetella aiempaa selvästi niukempaan elintasoon ja kuluttamiseen. Onneksi tässä maassa eläminen on jonkin verran halvempaa kuin Suomessa.

Olen kuitenkin varsin tyytyväinen sen suhteen, että uskalsin jäädä pois säännöllisestä palkkatyöstä itsenäiseksi yrittäjäksi. Tuntuu hyvältä, kun voin varsin pitkälle päättää päiväohjelmani ja kun jää aikaa muullekin kuin työlle. Vapaa-aikaa on runsaasti, joten olen voinut harrastaa esimerkiksi kuntoilua ja valokuvausta mielin määrin.

Oikeastaan en sure paljon mitään siitä, mitä olen menettänyt, koska tilalle on tullut runsaasti muuta. Aineellinen puoli on selvästi vähentynyt, mutta henkinen ja hengellinen lisääntynyt. Uuteen kulttuuriin ja uusiin ihmisiin tutustuminen tarjoaa jatkuvasti kiinnostavia haasteita. Sen kyllä auliisti myönnän, että tunnen haikeutta siksi, että ystäviä ja sukulaisia on mahdollista nähdä suhteellisen harvoin.

Vaikein vaihe kuluneen vuoden aikana oli parin kolmen kuukauden sairastelujakso, joka alkoi ankaralla kuumeilulla. Sen kautta pääsin tutustumaan paikalliseen terveydenhoitojärjestelmään, joka osoittautui varsin kelvolliseksi. Opettiko tuo vaihe hitusen kärsivällisyyttä, en tiedä.

Uusiin tehtäviin

On kulunut noin vuosi siitä, kun viimeksi päivitin tämän blogin. Tuolloin olin miettimässä sitä, jatkanko entisessä työssäni vai etsiydynkö muualle. Kuluneen vuoden aikana on tapahtunut todella paljon ja varsin mullistavia asioita - ja olen todellakin hakeutunut uusiin tehtäviin.

Palasin viime vuoden loppukeväällä maailmalta, missä olin viettänyt yli kahdeksan kuukautta. Tulomatka oli jännittävä, sillä jouduimme viipymään Los Angelesissa viikon ylimääräistä Islannin tuhkapilven takia. Viisi eri kertaa pakkasimme laukkumme ja ajoimme taksilla lentoasemalle odottelemaan tuntikausiksi ja jopa koko päiväksi, kunnes sitten saimme kuulla, että tänäänkään emme pääsisi lähtemään matkaan.

Kotiin tultua vietin vielä melkein pari kuukautta epätietoisena siitä, mitä minun olisi viisasta tehdä työpaikan suhteen. Tuo oli aika ahdistavaa aikaa, jolloin rukoilin paljon. Päätös sanoutua irti työpaikastani, jossa olin palvellut parikymmentä vuotta, kypsyi mielessäni. Ja niinpä sitten toukokuun lopulla kävin jättämässä työpaikallani irtisanoutumisilmoitukseni, mikä tuli työtovereilleni täytenä yllätyksenä.

Tyhjän päälle en kuitenkaan hypännyt siinä mielessä, että vuorotteluvapaani aikana olin jo pitempään suunnitellut oman yrityksen perustamista. Kesän aikana sitten todella perustin oman yrityksen, rekisteröin sen ja hain starttirahaa. Starttiraha myönnettiin, ja nyt olen ollut jo puoli vuotta yrittäjänä - ulkomailla.

Taitekohdassa

Vuorotteluvapaani on nyt suunnilleen puolivälissä. Tähän mennessä on tapahtunut paljon enemmän kuin ikinä olisin osannut kuvitella etukäteen. Elämä on ollut seikkailupitoista.

Olen ollut vapaaehtoistöissä kahdessa eri paikassa ja tavannut paljon hyväntahtoisia ja auttavaisia ihmisiä. Olen nähnyt monta mannerta ja valtamerta. Olen kiipeillyt Kaskadeilla ja eteläisillä alpeilla ja nähnyt uskomattoman hienoja vuori- ja vuonomaisemia - ja ottanut parikymmentä tuhatta valokuvaa.





Vapaaehtoistöissä tuli eteen monia ennenkokemattomia tilanteita, varsinkin suurkaupunkien liikenteessä ajellessani. Eksyin monta kertaa. Välillä hermot olivat niin kireällä, etten muista vastaavaa. Melkoinen kynnys oli täälläkin, kun piti opetella ajamaan vsemmanpuoleisessa liikenteessä.

Kaikki ihmiset, joita tapasin ja joihin tutustuin olivat minulle ennalta täysin tuntemattomia. Itse työ, jota tein, oli minulle myös uutta. Se että selvisin siitä, antoi aika tavalla tyydytystä.

Tuntuu, että nyt olen jonkinlaisessa taitekohdassa. Ajatukset alkavat ohjautua Suomeen paluuseen ja työhön. En haluasi ajatella vielä työasioita, mutta väkisinkin ne pyrkivät mieleen.

Mietin, millaisen jäljen tämä ainutkertainen aika jättää mieleeni. Toivoin löytäväni entistä rennompaa otetta elämään, avarakatseisuutta, väljyyttä sisäiseen maailmaani. En tiedä, olenko muuttunut mitenkään; se testataan vasta uusien haasteiden edessä. Jonkin verran pelottaa, että joudun toteamaan: oikeastaan mikään ei ole muuttunut...

Karhuja ja vatukoita

Elän muutoksen keskellä. Kun vuorotteluvapaani alkoi kuukausi sitten, matkustin kohta muille maille. Nyt olen tehnyt jo vajaat kolme viikkoa vapaaehtoistöitä uudessa ympäristössä.

Millainen tämä uusi ympäristö sitten on? Täällä on varsin jylhät maisemat: metsäisiä vuoria, korkeita ja paikoin mahdottoman paksuja puita. Merelle on asuinpaikastani matkaa noin kilometri. Ilmasto muistuttaa Suomen ilmastoa mutta on jonkin verran lämpimämpi; syksyn merkkejä näkyy vähemmän kuin Suomessa. Kevään ensi kukat nousevat maasta jo tammikuun lopulla.

Aamuisin haemme lähimetsästä muutaman kymmenen metrin päästä karhunvatukoita puuron päälle. Kaupasta ostamme paikallisia pensasmustikoita, jotka ovat vähän imelämpiä kuin kotoisat metsämustikat. Persikoita, luumuja ja kirsikoita on kaupoissa runsaasti tarjolla, ja ne ovat selvästi maukkaampia kuin Suomesta saatavat.

Takapihalla näemme jokseenkin päivittäin oravan, joka on paljon laihempaa sorttia kuin suomalaiset oravat. Mustakarhut liikkuvat aivan lähimetsissä: pari päivää sitten löytyi sen jätöksiä parinkymmenen metrin päässä takapihalta. Roskapöntöissä pitää olla karhujen takia lukot.

Vapaaehtoistöitteni vuoksi olen saanut täällä liikkua laajalla alueella. Pisin reissu oli 400 kilometrin päähän sisämaahan. Sinne ajettiin mahtavien kanjonien läpi. Tein päivän matkan myös läheiselle saarelle, joka on 450 kilometriä pitkä.

Tehtäväni ovat tähän mennessä tuntuneet ihan mielekkäiltä ja haastavilta. Normaali päivätyöni tuntuu täältä katsoen etäiseltä, kuin unelta. Mieli on ollut varsin tyyni, uskaltaisinko sanoa, että miltei onnellinen...

Vuorotteluvapaa lähestyy

Kesäloma alkaa olla lopuillaan. Mieluisin lomareissu oli kiertomatka, joka suuntautui Keski-Suomeen ja sieltä Tampereelle. Tapasimme sukulaisia ja ystäviä. Tampereelle vietimme helteisiä päiviä hotellissa, jossa sisälämpötila ei hievahtanut noin 30 asteesta alaspäin millään konstilla. Mutta ihan mukavaa silti oli, sillä saatoimme pulahtaa Näsijärveen tuon tuosta.

Tunnelmat ovat olleet myönteiset yhtä sielunelämän koukkausta lukuun ottamatta. En tiedä, onko tällainen syväluotaus lomisin minulle välttämätön mutta kovin tavallinen se ainakin on.

Lomaani on värittänyt vahvasti vuorotteluvapaani lähestyminen. Nyt sen alkuun on enää vajaa kuukausi, ja siihen liittyvät valmistelut ovat täydessä käynnissä. Vuorotteluvapaalla minulla ja vaimollani on suunnitelmissa tehdä jotain ennenkokematonta, josta en ole valmis vielä kirjoittamaan. Jännittävää siitä joka tapauksessa on tulossa...

Täpärä pelastuminen

Kävelin eilen illalla järven rantapolulla ja otin kuvia vesilinnuista. Kuulin koiran haukuntaa ja huutoja. Kuulosti ihan siltä kuin koiraa olisi juoksutettu viskatun kapulan perässä. Kun menin lähemmäksi, huomasin, että lahdukan toisella puolella todellakin puuhattiin jotakin koiran kanssa, mutta huutojen sävyssä ja koko touhuamisessa oli outo sävy.

Sitten äkkäsin, että koirahan porskutti avannossa - se oli pudonnut jäihin. Nuorelta näyttävä pariskunta yritti sohia keppien kanssa koiraa pois avannosta, tuloksetta. Mitä lähemmäs tulin, sitä epätoivoisemmalta koiran pelastuspuuhat vaikuttivat.

Sitten tapahtui jotakin hyvin yllättävää. Jää petti miehen alta, joka yritti tavoittaa koiraa avannosta. Tajusin heti, että tilanne oli vakava. Avannosta oli rantaan matkaa toistakymmentä metriä ja sillä kohtaa oli syvää. Nainen alkoi huutaa paniikissa täyttä kurkkua - venäjäksi - ja yritti mennä auttamaan miestä.

Heitin repun selästäni, riisuin puseroni ja juoksin metsään hakemaan kättä pidempää. Löysin kaksi pitkähköä riukua, risusavotassa taannoin katkottuja puita, ja menin niiden kanssa jäälle.

Ilmeisimmältä vaaralta näytti, että vaimo putoaa kohta samaan avantoon kuin mies, sillä hän oli aivan hysteerinen ja pyrki miehensä luokse. Sain vaivoin talutetuksi hänet rannalle, välillä hän upposi vyötäisiään myöten veteen. Puhuin hänelle englantia, jota hän tuntui jonkin verran ymmärtävän, mutta vasta kun sanoin hänelle "itis suda!", hän suostui perääntymään. Tuo käskysana minulle on kai jäänyt mieleen Tuntemattomasta sotilaasta; venäjää en osaa juuri lainkaan.

Sitten ojensin riu'un miehelle ja kehotin häntä tarttumaan siihen toisesta päästä. Niin sitten kiskoin miehen vähä vähältä avannosta ensin jäälle ja sitten jäätä pitkin mahallaan liukuen turvaan.

Mies oli rannalle päästyään aivan näännyksissä ja jäi maahan makaamaan. Nainen kiskoi häneltä märät vaatteet pois, heittäytyi hänen päälleen ja hieroi häntä voimakkaasti - kiljuen täyttä kurkkua. Annoin naiselle kuivan puseroni, jonka hän kietoi miehen ympärille. Itse olin uponnut veteen vain polvia myöten.

Tein kännykälläni hätäilmoituksen, joka kesti jonkin aikaa, koska virkailijalle tuotti vaikeuksia paikantaa onnettomuuspaikkaa selityksistäni huolimatta. Siinä vaiheessa kun pelastuspartio tuli perille, nuoripari oli jo lähtenyt heitä vastaan. He pääsivät heti sairasautoon.

Ensimmäisinä tuli paikalle kaksi sukeltajaa, jotka yrittivät pelastaa koiraa avannosta. Muutama minuutti ennen sukeltajien tuloa koira oli lakannut vinkumasta. Sukeltajat eivät löytäneet koiraa, joten se lienee tuolloin uponnut jo pohjaan. Heidän näkyvyyttään haittasi sakea jäähilepilvi. Koira parka! Kaunis musta koira, liekö ollut mäyräräkoira, en tiedä, koska näin vain pään.

Jälkikäteen olin hyvin helpottunut ja kiitollinen. Kiitollinen siitä, että nuoripari pelastui ja kiitollinen sitä, että minun ei tarvinnut olla todistamassa heidän hukkumistaan. Todellinen vaara oli, että kummatkin olisivat menehtyneet ilman apua.

Vihaa ei voi hypätä yli

Olen taas kerran huomannut, että viha on elettävä läpi, jotta se täyttäisi tehtävänsä. Vihan tehtävä on siivota kuona tunne-elämästä. Jos sen ei anneta sitä tehdä, se koteloituu, happanee ja muuntuu vähitellen katkeruudeksi ja masennukseksi.

Yritin pääsiäisen aikaan hypätä oman vihani yli. Kerroin viime jutussani vihaa, hylkäämistä ja loukkaantumista aiheuttaneista tapahtumista. Kerroin myös, että olin päättänyt antaa anteeksi. Tein siinä sinänsä oikein, mutta erehdyin aliarvioimaan vihan merkityksen.

Kun sitten pääsiäisen jälkeen palasin töihin ja tapasin asianosaisia, vihan laineet löivät ylitseni. En päästänyt suuttumustani ilmoille, mutta käsitin, että minun on pakko käydä vihani läpi. Niinpä sitten samaisena iltana ilmaisin vihani kotioloissa niin suoraan ja voimakkaasti kuin osasin - sanallisesti. Koin, että se helpotti oloani.

Seuraavana päivänä pystyinkin jo kertomaan melko rauhallisesti ja suoraan työtovereilleni, mikä minua oli suututtanut. Sisäinen paine helpotti heti. Nyt minusta tuntuu, että anteeksianto ei ole enää ylivoimainen tehtävä.

Vihaa ei voi hypätä yli. Se on lämmin tunne, joka pitää puoliani. Vihan ilmaiseminen ei vahingoita, kun se tapahtuu turvallisessa ja ymmärtäväisessä ympäristössä. Ihan toinen asia on se, että vihaan voi jäädä kiinni, jos sitä alkaa helliä.

Hylkääminen

Oheinen kuva kertoo tunnelmista, jotka sopivat hyvin kiirastorstaihin. Hylkäämisen tunnot ovat ehkä kaikkein syvimpiä ja kipeimpiä tuntoja, mitä minulla on. Niiden juuret ovat isäni varhaisessa kuolemassa: yhtäkkiä hän oli vain poissa, ja minä pieni poikanen koin jossain syvällä sisälläni, että se oli minun syytäni.

Hylkäämisen kokemuksella on taipumus aktivoitua tietyissä tilanteissa. Niin on käynyt nytkin. Tein työyhteisöäni varten perusteellisen kehittämistyön, joka sai ulkopuoliselta, puolueettomalta arvioitsijalta ja työn ohjaajalta erinomaisen palautteen. Työyhteisössäni työn lopputulos otettiin kuitenkin tylysti vastaan. Turhauma, pettymys, viha ja hylkääminen risteilevät mielessäni.

En suostu kuitenkaan katkeroitumaan. Se olisi pahinta mitä minulle voisi tapahtua. Niinpä olen päättänyt antaa anteeksi. Se ei tarkoita silti sitä, että tunteiden laineet olisivat tyyntyneet. Tiedän, että prosessi jatkuu, mutta antaudun siihen ja annan sen tehdä tehtävänsä. Ja ehkäpä yksi sen tehtävistä on pieneltä osin laimentaa sitä alkuperäistä, syvälle juurtunutta hylkäyskokemusta.

Vielä hengissä

Melkein hävettää, että olen ollut täällä niin hiljaa viime kuukaudet. Kevät on näihin asti ollut hyvin kiireinen, sillä olen viimeistellyt töitteni ohella erästä tutkimustyötäni. Nyt olen saanut sen kuitenkin pois käsistäni, joten sikäli helpottaa.

Juuri nyt tuntuu siltä, että takki on aika tyhjä. Kun jokin urakka päättyy, elimistö ja aivot käyvät vielä jonkin aikaa kierroksilla, ennen kuin rauhoittuvat. Kovasti tekee mieleni uppoutua pitkästä aikaa johonkin hyvään kirjaan. On melkein rikollista, että olen ehtinyt tämän vuoden puolella lukemaan niin vähän.

Kerroin aiemmin, että olen nyt aika lailla innostunut valokuvauksesta. Se onkin ollut viime aikoina hiihdon lisäksi melkein ainut harrastus, mihin on ollut aikaa. Valokuvauskalustoni on nykyisellään varsin monipuolinen: kamera ja kuusi objektiivia ja runsaasti muita tarvikkeita. Ohessa yksi kuva, jonka olen ottanut makro-objektiivillani.

Odotan jo innolla kesää, jotta pääsen luontoon vaeltelemaan kamerani kanssa. Erityisesti makrokuvaus kiehtoo minua kovasti. Odottakaahan perhoset ja muut siivekkäät, täältä tullaan...

Joulumieli

Miehen mieli virittäytyy jouluun. Päällimmäisenä on jonkinlainen vapauden tunne; onhan loma ja voisin periaatteessa tehdä monia kiinnostavia asioita, joita en muulloin ehdi tekemään.

Eniten imua on nyt valokuvauksessa. Olen jo päässyt harjoittelemaan uudella kamerallani ja olen lukenut aika paljon valokuvauksen teoriaa. Silti koen olevani vielä aivan aloittelija.

Kirjatkin kutsuvat, joten sukellus kirjastoon on vielä tiedossa ennen joulua. Elokuvatarjonta on joulun aikoihin todella runsas. Yksi parhaista on aattona nähtävä Ihmeellinen on elämä, klassikko johon en kyllästy, vaikka olen nähnyt sen monta kertaa.

Hiihtämään olisi päästävä. Lumesta se ei ole kiinni, sillä sitä on meillä päin runsaasti. Viime talvena lumille pääsi vasta tammikuussa, mutta ehdin silti hiihtää satoja kilometrejä talven aikana.

Tekee mieli kiittää sinua, joka tätä tekstiä luet - ja olet kenties lukenut aiempiakin tekstejäni. Joiltakuilta olen saanut palautettakin, erityinen kiitos siitä!

Toivotan sinulle oikein hyvää joulua!

Uusi valokuvauksen taso

Oheinen kuva liittyy äskettäin tekemääni ulkomaanmatkaan. Teki tosi hyvää nauttia viikon ajan lämmöstä ja auringosta. Tuntuu siltä, että nyt on synkeältä syksyltä taitettu niska.

Kuvailen matkoilla aika ahkerasti. Ennätys taitaa olla noin 1200 kuvaa matkaa kohti. Tosin tuo matka kesti kuukauden ja suuntautui maapallon toiselle puolen.

Valokuvaus on aina kiehtonut minua. Tähän mennessä en ole siihen kuitenkaan syvemmin perehtynyt. Nyt olen muutaman viikon ajan suorastaan uppoutunut aiheeseen. Tutustuin näet perusteellisesti järjestelmäkameroihin ja niiden ominaisuuksiin. Lopulta hankin itselleni Sony A300 -merkkisen kameran.

Luulenpa, että valokuvauksesta tulee nyt uuden kameran myötä minulle entistä rakkaampi harrastus. Otan mielelläni varsinkin henkilö- ja luontokuvia. Valokuvaustekniikassa minulla on vielä paljon opittavaa, mutta se tuntuu mukavalta haasteelta. Haluan oppia paitsi valokuvaustaitoja myös valokuvausta taiteena.

PS Oheinen kuva on otettu vanhalla digikameralla, ei uudella järkkärillä.

Säätelyä

Olen viettänyt viikon lomaa lepäillen, lueskellen ja lenkkeilen. Lisäksi minulla on ollut hauskaa puuhaa: yleiskaukosäätimen asentaminen. Meillä on ollut viisi erilaista kaukosäädintä, yksi kunkin laitteen ohjausta varten - melkoinen sirkus!

Asentaminen osoittautui varsin monimutkaiseksi prosessiksi. Ensin täytyi löytää laitekohtaiset koodit ja asentaa ne. Sitten tarvittiin nippu lisäkoodeja ohjaamaan erilaisia toimintoja ja lopuksi piti käyttää oppivaa toimintoa, jolla alkuperäiseltä kaukosäätimeltä luettiin yleiskaukosäätimen muistiin yksittäisiä toimintoja. Välillä käännyin valmistajan neuvonnan puoleen.

Nyt voin tyytyväisenä todeta: kaikki pelaa; uudelta yleiskaukosäätimeltä ei puutu mitään olennaista toimintoa.

Miten tällainen sinänsä lapsekas homma voi tuottaa tyydytystä? Luulen, että yhtenä syynä oli, että vastasin taas kerran älylliseen haasteeseen ja selviydyin haasteesta voittajana. Toisaalta elektroniset laitteet ovat jostain syystä aina kiehtoneet minua. Tärkeintä lienee kuitenkin se, että minulle tarjoutui jälleen tilaisuus leikkiä. Koen eläväni niin kauan kuin minulla riittää leikkimieltä.

Oikeastaan kaipaan sitä, että poikamainen leikkimieli minussa entisestään vahvistuisi, sillä se on elämää sykkivän sydämen ominaisuus.

Takkuamista

Viime ajat ovat olleet melkoista takkuamista: olen ollut melko rasittunut, valvoskellut ja tehnyt töitäni alavireisesti. Pelkkä töiden paljous ei ilmiötä selitä; syitä on syvemmälläkin.

Se etu tällaisesta rämpimisestä kuitenkin on, että se pakottaa pureutumaan perusteisiin. Miksi elän? Olenko arvokas tällaisena vajavaisena ja ongelmaisena miehenä? Mikä minun tärkein tehtäväni tässä maailmassa on? Mitä haluan vielä tulevina vuosina kaikkein eniten ja sydämestäni tehdä? Keneen turvaudun?

Moni asia on sentään tuntunut näinäkin aikoina mielekkäältä. (Siitä päättelen, etten ole kuitenkaan masentunut.) Yksi näistä on marjastus. Oleme poimineet viime kuukausuina nelisensataa litraa marjoja, viimeksi puolukkaa yli 200 litraa. Kauneimpia näkyjä mitä tiedän, on punainen puolukkamatto vihreän sammalen päällä. Nautin myös luonnossa liikkumisesta. Se on samalla luontevaa kuntoilua.

Roinat pihalle!

Viime aikoina olen tuntenut itseni tosimieheksi. Olen nimittäin reilun viikon ajan ilta illan perään remontoinut ulkovarastoa. Toistakymmentä vuotta tuo varasto oli melko kaoottisessa tilassa: täynnä kaikenlaista roinaa.

Kun nyt sain innon päälle, heitin ensin varastosta kaiken pihalle ja purin sitten kaikki rakennelmat, joita entinen omistaja oli sinne kyhäillyt. Vaikea sanoa, mikä oli nautinnollisin vaihe: heiluminen kirveen kanssa purkuhommissa, uuden järjestyksen ja sisustuksen suunnittelu vai uuden rakentelu. Mutta täytyy sanoa, että kaikki vaiheet toivat tyydytystä. Erityistä mielihyvää tuottaa katsella lopputulosta. Työkalut ja tavarat on nyt helppo löytää ja varastossa on silmiähivelevän väljää.

Ihmeellistä on ollut huomata, että olen jaksanut puuhailla joka ilta täyden työpäivän jälkeen. Fyysisen työn tekeminen tuntuu hyvältä, kun leipätyö on aivotyötä. Miehen mieli on saanut terveellistä nostetta...

Lomailoja ja -synkistelyjä

Olen päässyt eroon kesälomastani ja palannut töihin. Lomalla oli monta mieluista tapahtumaa ja tekemistä. Viikon matka Kroatiaan kruunasi koko loman. Oli ilo uida kirkasvetisessä Adrianmeressä, vaellella vuorilla ja ostaa tuoreita maalaistuotteita läheiseltä torilta. Kylä, jossa hotellimme sijaitsi, oli pieni ja viehättävä. Parvekkeelta oli upea näkymä vuorille ja toisella suunnalla merelle.

Kotona puuhailin rakentamalla muun muassa terassin aidan sekä etu- että takapihalle. Niinpä voimme nyt nauttia aamupalamme aamuauringon puolella ja oleilla keskipäivästä lähtien iltapäivä- ja ilta-auringossa takapihalla. Ainoa hankaluus on siinä, että aurinko ylipäänsä on paistanut kovin harvoin...

Hauskimpia lomahommia oli hankkia uusi kannettava tietokone ja asennella siihen erilaisia ohjelmia. Kirjoittelen tätä juttua tällä tuliterällä koneellani. Pakko kehaista, että tämä on huippuvehje. Muisteja on vaikka lampaat söis; laskeskelin huvikseni, että muistikapasiteetti on vähintään kymmentuhatkertainen siihen tietokoneeseen verrattuna, jonka aikoinaan ensimmäisenä ostin. Voi katsella teräväpiirtoelokuvia kotiteatteriäänellä 18,4 tuuman laajakuvanäytöltä. On langaton yhteys ja bluetooth-toiminnot, sormenjälkitunnistus ja paljon muuta.

Niinpä siis: jos elämä olisi vain ulkonaisista oloista riippuvaista, kaikki edellytykset tyytyväisyyteen ja iloonkin olisivat tarjolla. Kuitenkin minun on tunnustettava, että varsinkin loman viimeinen viikko kului aika synkissä tunnelmissa. Jouduin jälleen kohtaamaan pelkojani - eivätkä ne ole vieläkään täysin hellittäneet, vaika töihin paluu on tunnelmia jo tasoittanutkin.

Valokuvakisa

Kun olemme perheellä koossa, meillä on usein tapana järjestää keskenämme jonkinlaisia kisoja. Tänään järjestimme valokuvakilpailun käydessämme aamulenkillä järven rannalla. Sää oli mitä mainioin; kuvaamisen kannalta tosin liian kirkas. Tällä kertaa tytär voitti kilpailun herkällä otoksellaan. Itse osallistuin muun muassa oheisella kuvalla, joka on mielestäni aika miehekäs. Sen nimeksi voisi panna vaikkapa Avunanto.

Joutsenia, imiköitä ja kyitä

Kävimme tänään henkilökunnan kanssa keväisellä luontoretkellä. Sää oli todella suosiollinen. Bongailimme lintuja ja saimme erittäin pätevän oppaan avulla todella monipuolisen kuvauksen eräistä lintulajeista, muun muassa laulujoutsenista, joita retkellämme näimme.

Ihastelimme myös mahdottoman runsasta esiintymää lehtoimiköitä (ks. oheista kuvaa). Näitä tavataan Etelä-Suomen metsissä varsin yleisesti. Meidän näkemämme imikät ovat kuitenkin sen esiintymäalueen pohjoisimpia paikkoja. Imikkä on siitä hauska kukka, että saman kukinnon kukat voivat olla aivan erivärisiä: kaikkia vivahteita ruusunpunaisen, sinisenpunaisen ja sinisen välillä.

Tapasimme reissullamme myös polun varressa paistattelevan kyyn, joka näytti olevan pieniin päin. Käärmeen näkeminen yleensä vähän säpsähdyttää, mutta nyt ei käynyt niin.

Pyöräkuume

Kevät tuo useimmiten mukanaan jonkin sortin kuumeen. Tällä kertaa minuun iski pyöräkuume.

Minulla on elämäni aikana ollut monenlaisia polkupyöriä, mutta ei koskaan mitään huippuhyvää yksilöä. No olihan sentään nuorra miessä norjalainen ketjuvaihteinen pyörä, jonka olin ostanut opintolainarahoillani. Siitä kyllä pidin, mutta sille kävi ohraisesti: se varastettiin ollessani riiuureissulla tyttöystäväni luona opiskelijakylässä. Viimeksi minulla oli pyörä, jonka ostin torilta melko halvalla. Se osoittautui sudeksi ja hajosi parissa kolmessa vuodessa.

Nyt sitten päätin, että hankin kerrankin oikein kunnon pyörän. Vertailin hartaasti testituloksia (tämä on yleensä uusien hankintojen herkullisin vaihe). Lopulta päädyin kahdeksanvaihteiseen Helkama hybridipyörään, jossa on Shimano Nexus -napavaihteisto. Vaihteet vaihtuvat kiertokahvaa vääntämällä. Muita herkkuja pyörässä ovat esimerkiksi joustotolpalla varustettu satula, lukittava joustohaarukka ja napadynamo – kaikkia näitä ominaisuuksia en tiennyt vielä jokin aikaa sitten olevan olemassakaan.

Tänään sitten ajoin uuden pyöräni liikkeestä kotiin. Olin joutunut odottelemaan sitä kaksi viikkoa tilauksesta, koska se oli päässyt varastosta loppumaan. Ensivaikutelma oli pieni hämmästys siitä, ettei pyörä kulkenutkaan ihan itsestään. Sitähän piti polkeakin! Hieman totuteltuani kuitenkin panin merkille liukkaan liikkuvuuden, vaihteiston kitkattoman toimivuuden ja mukavan tukevan ajotuntuman.

Tästä lähtien työmatkat taittuvat uudella pyörällä, ja enpä ihmettelisi, jos tulisi heitetyksi myös joltisenkin pitkiä luontoretkiä – eväät mukana!

Kuume on laskenut, mutta onko tauti parantunut, siitä en ole lainkaan varma.

Miehinen mies

Luen parhaillaan miesasiaa käsittelevää kirjaa Villi ja vapaa, jonka on kirjoittanut John Eldredge. Kirjan perusajatuksia on, että miehen sydämessä on kolme kiihkeää halua: hän haluaa löytää taistelun, johon voi osallistua, seikkailun, jonka voi elää todeksi ja prinsessan, jonka voi pelastaa. Jokainen mies voi testata, onko John oikeassa vaikkapa ajattelemalla mielielokuviaan ja -kirjojaan, sitä mihin käyttää vapaa-aikansa ja ennen kaikkea sitä mistä on pienenä poikana haaveillut.

Nykymies on kuitenkin paljolti kadottanut yhteyden sydämeensä, tunteisiinsa ja todelliseen olemukseensa. Viime vuosikymmeninä yhteiskunnassa on ollut vallalla epäterve suuntaus, jossa miehiä painostetaan olemaan toisaalta suorituskeskeisempiä ja toisaalta feminiinisempiä: herkkiä, turvallisia ja helposti käsiteltäviä; sanalla sanoen ns. mukavia ja mukautuvia miehiä. Samaan aikaan naisista on tullut yhä maskuliinisempia. Yhteiskunnassa vallitsee sukupuolisekaannus.

Kirja rohkaisee miestä löytöretkelle sisimpänsä villeille ja tiettömille seuduille, missä hänen aito, kesytön, vahva ja uljas miehen sydämensä sijaitsee.

Kirjan ajatukset löysivät omassa sisimmässäni kaikupohjaa. Tiedostin aiempaa syvemmin sen tosiasian, että oma miehisyyteni on osittain hukassa. Siihen on monia syitä, kuten esimerkiksi isän menetys pienenä poikana ja syvä huoli äidin jaksamisesta, puolison vahva tukeminen avioliitossa ja työskentely esimiehenä hyvin naisvaltaisessa yhteisössä. Minusta kehittyi toisten hoivaaja ja taakkojen kantaja, mikä ei tietenkään sinänsä ole paha asia, mutta se kätki alleen osan miehisyydestäni.

Viime vuosina olen jossain määrin vahvistanut miehistä identiteettiäni muun muassa tekemällä yhä uusia aluevaltauksia työelämässä, matkustelemalla eri puolille maailmaa ja hyvinkin kauas – ja tutustumalla autoihin, mikä oli minulle aiemmin ihan vierasta.

Millaista on terve miehisyys ja millainen mies itse haluaisin olla? Luettelen seuraavassa joitakin leimallisia piirteitä.

• Mies on rohkea ja aloitteikas – jopa niin rohkea että uskaltaa tutustua omaan heikkouteensa ja hyväksyä sen osaksi minuuttaan.
• Mies on sisäisesti rento ja vapaa mutta vastuuntuntoinen.
• Mies kulkee kohti unelmaansa vastuksista välittämättä, muttei kyynärpäätaktiikalla.
• Mies etsii prinsessan, liittoutuu hänen kanssaan ja tukee hänen kasvuaan niin, että tästä tulee kuningatar.
• Mies kaipaa seikkailuja, ottaa kuningattaren mukaan seikkailuun ja taistelee hänen puolestaan.
• Miehen mallina on Jumalan Poika – kaikkien aikojen ainoa täysin terve mies.

Suoraan suoneen

Olen elänyt viime viikkoina aika rankkoja aikoja. Minulla ei kuitenkaan ole vielä oikein kieltä kertoa niistä tällä foorumilla – enkä tiedä onko siinä mieltäkään. Samanaikaisesti olen kokenut myös hyvin myönteisiä asioita, joista haluan mainita tässä yhteydessä pari.

Olen kuntoillut koko ikäni. Viime viikkoina olen tehostanut liikuntaa hiihtämällä jokseenkin päivittäin ja varsinkin viikonloppuisin myös lenkkeilemällä. Niinpä olen muutaman viikon aikana pudottanut painoani noin neljällä kilolla. En ole koskaan ollut ylipainoinen, mutta nyt alan lähestyä ihannepainoani. Se tuntuu mukavalta, etten sanoisi hitusen innostavalta.

Toinen myönteinen elämys liittyy musiikkiin. Satuin katsomaan TV:stä dokumentin, jossa kerrottiin, kuinka Samuli Edelmann lauloi virsiä levylle kirkossa. Vaikka dokumentissa näytettiin vain katkelmia muutamista virsistä, ne iskivät aivan yllättäen syvälle tajuntaani. Hankin tuota pikaa tuon Edelmannin levyn, jonka nimi on nasevasti Virsiä.

Olen kuunnellut nyt levyä monet kerrat, ja se on vaikuttanut minuun syvästi. Se vie minut erityisen hoitavalla tavalla varhaislapsuuden kokemuksiin, aikaan jolloin isäni vielä eli. Isäni kuljetti minua paljon seuroissa, joissa laulettiin Siionin virsiä. Edelmannin levyllä on yksi näistä virsistä, jonka kuunteleminen suorastaan möyhii sisikuntaani – hyvällä tavalla.

Pidän kovasti myös Edelmannin eläytyvästä, hieman karheasta tulkinnasta, uusista ja raikkaista sovituksista sekä vivahteikkaasta säestyksestä.