Oheinen kuva kertoo tunnelmista, jotka sopivat hyvin kiirastorstaihin. Hylkäämisen tunnot ovat ehkä kaikkein syvimpiä ja kipeimpiä tuntoja, mitä minulla on. Niiden juuret ovat isäni varhaisessa kuolemassa: yhtäkkiä hän oli vain poissa, ja minä pieni poikanen koin jossain syvällä sisälläni, että se oli minun syytäni.
Hylkäämisen kokemuksella on taipumus aktivoitua tietyissä tilanteissa. Niin on käynyt nytkin. Tein työyhteisöäni varten perusteellisen kehittämistyön, joka sai ulkopuoliselta, puolueettomalta arvioitsijalta ja työn ohjaajalta erinomaisen palautteen. Työyhteisössäni työn lopputulos otettiin kuitenkin tylysti vastaan. Turhauma, pettymys, viha ja hylkääminen risteilevät mielessäni.
En suostu kuitenkaan katkeroitumaan. Se olisi pahinta mitä minulle voisi tapahtua. Niinpä olen päättänyt antaa anteeksi. Se ei tarkoita silti sitä, että tunteiden laineet olisivat tyyntyneet. Tiedän, että prosessi jatkuu, mutta antaudun siihen ja annan sen tehdä tehtävänsä. Ja ehkäpä yksi sen tehtävistä on pieneltä osin laimentaa sitä alkuperäistä, syvälle juurtunutta hylkäyskokemusta.
2 kommenttia:
Tulee tuosta hylkäyskokemuksen aktivoitumisesta mieleen yksi Eija Partasen runo:
"Ovi käy, sinä lähdet. Tuntuu kuin jokainen lapsuuteni lähtijä lähtisi uudestaan."
Näinhän se taitaa ihmisen mieli paljolti toimia. Ja tunnelukkojen tutkijat sanovat, että moni myös alitajuisesti hakeutuu siihen tilanteeseen (en tarkoita nyt sinua enkä tuota työtäsi!), jossa voi aktivoida vanhan kokemuksen: monelle lapsuuden kipu on luonut toistamispakon, kivusta on tullut identiteetin osa, eikä ilman sitä uskalla tai osaa olla. Eikä edes valitettavasti oivalla sitä.
Olet vahvoilla, kun tunnistat tuon tunteen aktivoitumisen ja lähteen. Hyvä! Silloin et ole tuuliajolla.
Vaan uskonpa kyllä, että ison työn tuollainen vastaanotto turhauttaa!
Sitähän se tämä meidän ihmisten kanssa elo usein on. Muutospelko, pieni näkövinkkeli sisältäpäin tms. - jonkin totutun rakenteen horjuttajalla on epäkiitollinen osa, ja se varmasti sieppaa, jos on parhaansa asiassa yrittänyt. Ei siinä auta kun ajatella, että joukkopsykologian laeille ei yksi mies paljoa mahda, ei nainenkaan. Kun tietää parhaansa tehneensä, se riittää - muu on muiden tontilla. Harmittaa se kyllä silti kauan...
Tsemppiä! - Seikku -
Kiitos, Seikku, syvällisistä ja ymmärtäväisistä ajatuksista! Tunnistan itsessäni myös tuota taipumusta kielteisten "suosikkitunteiden" kokemiseen, vaikka olenkin niitä tunnistanut ja niistä myös jossain määrin parantunut. Toistamispakkoa se ei mielestäni ole mutta jonkinlaista turvallisuushakuisuutta kylläkin.
Lähetä kommentti