Seikkailumielellä

Syyslomalla kävimme vaimon kanssa eräässä eteläisen Euroopan maassa, jonka nimi alkaa p:llä ja päättyy l:ään. Matkanteko oli sangen mutkallista. Mennen tullen jouduimme lentämään kolmella lentokoneella. Mennessä lähdimme kotoa kello 10 aamupäivällä ja olimme perillä kohteessa kello 2:n ja 3:n välillä aamuyöllä.

Eikä tässä vielä kyllin. Tulomatkalla Münchenin lentokentällä meille sanottiin tsekkautuessamme sisään, että kone onkin jo täynnä. Minä hieman kiehahdin. Olimme varanneet liput kolme kuukautta aiemmin ja olimme lentokentällä ajoissa - ja kuitenkin meiltä oli viety paikat nenän edestä. Kone oli siis suomeksi sanoen ylibuukattu.

Meiltä pyydeltiin anteeksi ja meitä kehotettiin odottamaan niin kauan, että matkustajat ovat siirtyneet lentokenttäbussiin. Hetken päästä selvisi, että yksi paikka oli sentään vielä vapaana. Oli pari sekuntia aikaa miettiä mitä teemme. Vaimo patisti minua matkaan, ja minä annoin periksi. Niinpä lensin Helsinkiin, ja vaimo tuli toisella koneella Frankfurtiin, odotti siellä pari tuntia ja lensi sitten vielä eri koneella Helsinkiin.

Seikkailun makua siis. Itse lomakohteessa elämä sen sijaan oli rauhaisaa ja kaikin puolin mukavaa. Sää oli mitä mainioin: yhtä päivää lukuun ottamatta aurinko paistoi ja lämpötila hipoi 25:tä. Auringonpaiste oli lempeää, ja niinpä vietimme runsaasti aikaa ulkona terassilla ja uimme ahkerasti altaassa, jonka vesi oli sopivan vilpoista.

Enkelin siiven hipaisu

Viime viikko oli paineellinen ja raskas. Töitä oli jonossa ja jonon purkaminen oli vaikeaa, kun tuli koko ajan jotain väliin tulevaa tehtävää ja selviteltävää. Jouduin myös ottamaan vastaan eräältä työntekijältä hyvin tunnepitoisen vuodatuksen, josta ei tahtonut loppua tulla. Vasta kun nöyrryin antamaan ymmärtävää palautetta, jossa toistin sitä asia- ja tunneviestiä, mitä kuulin hänen pyörittelevän, hän tyyntyi ja koki huojentuneensa.

Onneksi perjantai-iltana sain vieraaksi hyvän ystäväni, jonka olen tuntenut nuoruudesta saakka. Keskustelimme myöhään yöhön saakka. Aamulla ehdimme käydä vielä yhdessä lenkillä. Tunsin, että elämä alkoi palailla.

Eilen illalla kuuntelin klassista musiikkia satelliittikanavalta TV:stä. Tämä kanava lähettää klassista tauotta (jos mainoksia ei lasketa) ja on yksi suosikkikanavistani. Nyt tuli jälleen hyvin melodisia ja kauniita kappaleita (smooth classic). Yhtäkkiä huomasin, että minua alkoi kuin varkain itkettää. Niinpä sitten itkin tovin. Itku tuntui helpottavalta ja lohduttavalta - kuin enkelin siiven hipaisulta.

Itken hyvin harvoin ja yleensä vain kohdatessani odottamatonta hyvyyttä. Siksi osaan arvostaa tällaisia hetkiä.

Elinajanodote

Tein äskettäin testin, jonka tuloksena annettiin elinajanennuste. Testi liittyi TV-ohjelmaan, jonka nimenä on Elämä pelissä. Olen aina ajatellut, etten elä vanhaksi. Testi kuitenkin antoi ennusteeksi reippaat 84 vuotta. Löydät testin täältä.

Ajattelen aika usein elämää tiimalasina tai janana. Illalla käy mielessäni, että taas on lasissa hieman vähemmän hiekkaa ja jäljellä olevan elämän jana on vääjäämättä pätkän lyhempi. Tämä saattaa kuulostaa synkältä, mutta sitä se ei ole, pikemminkin haikeaa - ja toisaalta jollain tapaa helpottavaa.

Koen, että olen elämässä saanut tehdä, nähdä ja kokea jo paljon. Minulla ei ole sellaista tuntua, että minun pitäisi ehtiä tehdä vielä jotain hyvin merkittävää. Silti minulla on yhä elämänhalua ja -iloakin. Niinpä kuitenkin syvimmiltäni aavistelen, odotan ja toivonkin, että minulle annettaisiin vielä jokin tehtävä, jossa voisin nykyistä paremmin toisaalta toteuttaa lahjojani ja toisaalta palvella muita ihmisiä.

Viikonlopputunnelmia

Olen juuri jäämässä viikonlopunviettoon raskaan työviikon päätteeksi. Viikkoon on sisältynyt jos jonkinlaista selviteltävää, henkilöstö- ym. johtamista. Joskus hankalat asiat tuntuvat kasautuvan, niin nytkin.

Päällimmäisiä ajatuksia on, että haluan päästä pian iltapäiväunille. Otan viikollakin aika usein pienet tirsat tultuani kotiin ja syötyäni jotain. Nyt noille nokosille on tavallistakin kipeämpi tilaus.

Sitten on syytä rentoutua muilla tavoin, esimerkiksi lukemalla (taas on yksi dekkari kesken). Toinen hyvä tapa on ajaa rallia tietokoneella. Ostin juuri uusimman version Colin McRaen rallipelistä - hänen muistoaan kunnioittaen; hänhän kuoli äskettäin kopteriturmassa.

Kovasti tekisi mieli vielä puolukkametsään. Säät eivät vain näytä tätä suunnitelmaa suosivan. Marjoja meillä on tosin kerättynä jo yli 400 litraa, eniten mustikoita. Silti olisi hauska käydä vielä metsässä...

Rohkaisun voima

Olen käynyt viime aikoina normaalia enemmän työ- ja koulutusmatkoilla. Tämä on ollut henkisesti valtaosin virkistävää, fyysisesti aika rasittavaa. Jaksan työssäni paremmin silloin kun siihen sisältyy vaihtelua ja luovaa ajattelua ja toimintaa.

Viime reissullani pistäydyin koulutuspäivän päätteeksi ostoksilla. Etsin vaatetusliikkeestä kesäpuseroa ja sandaaleja. Katselin telineessä roikkuvia pusakoita, kun huomasin taustalla miesmyyjän, ikääntyneen laihan herrasmiehen, jonka kaljulla päälaella kiemurteli muutama hiussuortuva. Mies vaikutti ujolta ja käytökseltään hyvin korrektilta.

Kerroin myyjälle ostosaikeistani, ja hän kävi esittelemään tuotteita. Huomasin heti, että hän oli vihkiytynyt asiaansa ja että hänellä oli perusteelliset tiedot tuotteista. Kyselin ja kehaisin muutamaan otteeseen hänen asiantuntemustaan.

Oli elämys havaita, kuinka myyjän koko olemus alkoi kaupankäynnin edetessä vapautua. Kun olin tehnyt pusakkaostokseni ja liittynyt vielä myyjän tarjoamaan bonuskorttisysteemiin (jota en varmaankaan tule tarvitsemaan), tämä ujo herrasmiesmies suorastaan säteili.

Poistuin ostoksilta hyvillä mielin. Olin saanut erinomaista palvelua ja olin nähnyt, kuinka yksinkertainenkin rohkaiseva palaute voi saada ihmeitä aikaan. Myyjälle oli mannaa, että hänen ammattitaitoaan ja osaamistaan arvostettiin. Sitähän me miehet itse asiassa taidamme kaivata hyvinkin kipeästi: arvostusta ja ihailua.

Entä sandaalit? No, nekin löytyivät, tosin toiselta osastolta. Siellä kaupanteko kävi kuitenkin rutiinilla, eikä siitä syntynyt minkäänlaista tapausta.

Kuihtunut intohimo

Katsoin eilen illalla Kultaisen liigan lähetystä Roomasta. Tuntui tosi pahalta, kun Tero Pitkämäki keihästi pituushyppääjän. En muista nähneeni mitään vastaavaa, vaikka olen seurannut urheilua pienestä pitäen. En osannut niinkään surra Salim Sdirin kohtaloa, vaikka hän oli uhri ja tahaton kärsijä; enhän häntä lainkaan tunne. Sen sijaan Teroa kävi sääliksi. Hän on mielestäni ollut esimerkillinen urheilija, joka käyttäytyy fiksusti myös kentän ulkopuolella. Hänellä on terveitä mielipiteitä.

Aikoinaan seurasin urheilua suurella intohimolla. Elin hyvin vahvalla tunteella mukana, kun esimerkiksi Lasse Viren, Juha Mieto ja Mika Myllylä menestyivät. Senkaltaista riemua olen hyvin harvoin muutoin kokenut.

Sitten tulivat Lahden MM-kisat ja dopingskandaalit. Sen jälkeen on tullut skandaalia toisensa perään eri puolilla maailmaa. Tämä kaikki on vaikuttanut minuun niin, etten enää innostu urheilusta läheskään sillä intensiteetillä kuin aiemmin. En tiedä, johtuuko on innostuksen hiipuminen osittain iän karttumisestakin.

Silti seuraan edelleen urheilua mielenkiinnolla, etenkin MM-kiekkoa, yleisurheilua, hiihtoa ja mäkihyppyä. Minua sytyttävät yhä suomalaisten hyvät suoritukset suurkisoissa, mutta intohimo tuskin koskaan enää palaa.

Makua elämään mustikasta

Loma on päättynyt ja työt ovat alkaneet – nihkeästi. Ehkä se on hyväkin merkki, että töiden aloittaminen tökkii: loma on irtauttanut kunnolla töistä. Oli miten oli, tuntuu inhottavalta kohdata jälleen töiden mukanaan tuomia huolia ja pelkoja. Tajuan kuitenkin, että ne on nimenomaan kohdattava, jotta niiden teho heikkenisi.

Loman aikana teimme muutaman reissun, yhden ulkomaille ja yhden pitkähkön automatkan Suomessa. Luin tuhansia sivuja kirjallisuutta, muun muassa useita Henning Mankelin romaaneja, en dekkareita (ne minä olen jo kaikki lukenut). Tapasimme sukulaisia ja ystäviä, mutta jäi sellainen olo, että enemmänkin olisi saanut olla kontakteja. Aloin tuntea jossain vaiheessa erakoitumisen ensioireita...

Eilen piipahdin ensi kerran mustikassa. Riipaisin aivan lenkkipolun varrelta muutaman litran. Alkoi tuntua, että marjastusinto (tai niin kuin kotiseutuni murteessa sanottaisiin: iili) on taas kerran löytymässä. Monesti ennenkin olen kokenut itseni laiskaksi ja innottomaksi aloittamaan marjastuskautta, mutta kun olen päässyt alkuun, en ole lopettanut ennen kuin pakastimessa on ollut satoja litroja mustikoita, puolukoita, mansikoita ja mustia viinimarjoja. Ennätys on toissa kesältä: yhteensä 550 litraa. No, ne eivät ole minun yksin poimimiani; vaimollakin on siinä oma, merkittävä osuutensa.