Rohkaisun voima

Olen käynyt viime aikoina normaalia enemmän työ- ja koulutusmatkoilla. Tämä on ollut henkisesti valtaosin virkistävää, fyysisesti aika rasittavaa. Jaksan työssäni paremmin silloin kun siihen sisältyy vaihtelua ja luovaa ajattelua ja toimintaa.

Viime reissullani pistäydyin koulutuspäivän päätteeksi ostoksilla. Etsin vaatetusliikkeestä kesäpuseroa ja sandaaleja. Katselin telineessä roikkuvia pusakoita, kun huomasin taustalla miesmyyjän, ikääntyneen laihan herrasmiehen, jonka kaljulla päälaella kiemurteli muutama hiussuortuva. Mies vaikutti ujolta ja käytökseltään hyvin korrektilta.

Kerroin myyjälle ostosaikeistani, ja hän kävi esittelemään tuotteita. Huomasin heti, että hän oli vihkiytynyt asiaansa ja että hänellä oli perusteelliset tiedot tuotteista. Kyselin ja kehaisin muutamaan otteeseen hänen asiantuntemustaan.

Oli elämys havaita, kuinka myyjän koko olemus alkoi kaupankäynnin edetessä vapautua. Kun olin tehnyt pusakkaostokseni ja liittynyt vielä myyjän tarjoamaan bonuskorttisysteemiin (jota en varmaankaan tule tarvitsemaan), tämä ujo herrasmiesmies suorastaan säteili.

Poistuin ostoksilta hyvillä mielin. Olin saanut erinomaista palvelua ja olin nähnyt, kuinka yksinkertainenkin rohkaiseva palaute voi saada ihmeitä aikaan. Myyjälle oli mannaa, että hänen ammattitaitoaan ja osaamistaan arvostettiin. Sitähän me miehet itse asiassa taidamme kaivata hyvinkin kipeästi: arvostusta ja ihailua.

Entä sandaalit? No, nekin löytyivät, tosin toiselta osastolta. Siellä kaupanteko kävi kuitenkin rutiinilla, eikä siitä syntynyt minkäänlaista tapausta.

Kuihtunut intohimo

Katsoin eilen illalla Kultaisen liigan lähetystä Roomasta. Tuntui tosi pahalta, kun Tero Pitkämäki keihästi pituushyppääjän. En muista nähneeni mitään vastaavaa, vaikka olen seurannut urheilua pienestä pitäen. En osannut niinkään surra Salim Sdirin kohtaloa, vaikka hän oli uhri ja tahaton kärsijä; enhän häntä lainkaan tunne. Sen sijaan Teroa kävi sääliksi. Hän on mielestäni ollut esimerkillinen urheilija, joka käyttäytyy fiksusti myös kentän ulkopuolella. Hänellä on terveitä mielipiteitä.

Aikoinaan seurasin urheilua suurella intohimolla. Elin hyvin vahvalla tunteella mukana, kun esimerkiksi Lasse Viren, Juha Mieto ja Mika Myllylä menestyivät. Senkaltaista riemua olen hyvin harvoin muutoin kokenut.

Sitten tulivat Lahden MM-kisat ja dopingskandaalit. Sen jälkeen on tullut skandaalia toisensa perään eri puolilla maailmaa. Tämä kaikki on vaikuttanut minuun niin, etten enää innostu urheilusta läheskään sillä intensiteetillä kuin aiemmin. En tiedä, johtuuko on innostuksen hiipuminen osittain iän karttumisestakin.

Silti seuraan edelleen urheilua mielenkiinnolla, etenkin MM-kiekkoa, yleisurheilua, hiihtoa ja mäkihyppyä. Minua sytyttävät yhä suomalaisten hyvät suoritukset suurkisoissa, mutta intohimo tuskin koskaan enää palaa.

Makua elämään mustikasta

Loma on päättynyt ja työt ovat alkaneet – nihkeästi. Ehkä se on hyväkin merkki, että töiden aloittaminen tökkii: loma on irtauttanut kunnolla töistä. Oli miten oli, tuntuu inhottavalta kohdata jälleen töiden mukanaan tuomia huolia ja pelkoja. Tajuan kuitenkin, että ne on nimenomaan kohdattava, jotta niiden teho heikkenisi.

Loman aikana teimme muutaman reissun, yhden ulkomaille ja yhden pitkähkön automatkan Suomessa. Luin tuhansia sivuja kirjallisuutta, muun muassa useita Henning Mankelin romaaneja, en dekkareita (ne minä olen jo kaikki lukenut). Tapasimme sukulaisia ja ystäviä, mutta jäi sellainen olo, että enemmänkin olisi saanut olla kontakteja. Aloin tuntea jossain vaiheessa erakoitumisen ensioireita...

Eilen piipahdin ensi kerran mustikassa. Riipaisin aivan lenkkipolun varrelta muutaman litran. Alkoi tuntua, että marjastusinto (tai niin kuin kotiseutuni murteessa sanottaisiin: iili) on taas kerran löytymässä. Monesti ennenkin olen kokenut itseni laiskaksi ja innottomaksi aloittamaan marjastuskautta, mutta kun olen päässyt alkuun, en ole lopettanut ennen kuin pakastimessa on ollut satoja litroja mustikoita, puolukoita, mansikoita ja mustia viinimarjoja. Ennätys on toissa kesältä: yhteensä 550 litraa. No, ne eivät ole minun yksin poimimiani; vaimollakin on siinä oma, merkittävä osuutensa.

Lomainen flow-ilmiö

Olen saanut nyt nauttia reilun viikon verran henkisestä tilasta, jota voisi luonnehtia jonkinlaiseksi flow-ilmiöksi. Mikään ei ole erityisemmin puristanut tai painanut (no ei se nyt ihan koko totuus ole: huolet ovat kyllä yrittäneet vallata mielen).

Olen keskittynyt siihen, mitä olen puuhaillut: liikuntaan, lukemiseen, kirjoittamiseen, elokuviin, seurusteluun yms. Vuorokausirytmi on iloisesti nyrjähtänyt; kelloa ei tule usein vilkuilluksi. Olen saanut monia palkitsevia kokemuksia äskeisen ulkomaanmatkamme yhteydessä, kuten esimerkiksi lämpimiä kohtaamisia ja luontoelämyksiä.

Elämä on soljunut ikään kuin omalla painollaan. Kovasti toivon, että loputkin lomasta sujuu tähän malliin. Se on kaikkea muuta kuin itsestään, pikemminkin ihmeen veroista.

Lainaan tähän lopuksi psykologi Csikszentmihalyin ajatuksia, joka on luonut flow-käsitteen. Hän kuvaa kahdeksan osatekijää, joita flow-kokemukseen voi liittyä (lähde: Wikipedia):

1. Tehtävällä on selvät päämäärät.
2. Yksilön keskittyminen on täydellistä.
3. Oman minän arviointi vähenee.
4. Ajantaju katoaa.
5. Tehtävän etenemisestä saa välitöntä palautetta.
6. Yksilön kyvyt ja tehtävän vaativuus ovat tasapainossa (tehtävä ei ole liian helppo eikä liian vaikea).
7. Yksilö tuntee pystyvänsä kontrolloimaan tilannetta.
8. Tehtävä on itsessään palkitseva.

Käsite on siis luotu kuvaamaan tietynlaista työntekoa, ei lomanviettoa. Minusta termiä voisi silti hyvin käyttää tässäkin merkityksessä; onhan se melkoinen tehtävä viettää onnistunut loma.

Lomanaluskutka

Lomani alkaa viikon kuluttua. Lomallelähtö on yleensä paineista aikaa. Työt ruuhkautuvat. Mietin, tuliko kaikki välttämätön tehtyä. Unohtuiko sittenkin jotakin? Olenko muistanut antaa alaisilleni kaikki toiminnan pyörittämisen kannalta tarpeelliset ohjeet?

Usein on käynyt niin, että loman alusta tärveltyy monta päivää jonkin asian murehtimisessa. Monesti olen lähtenyt lomalle tunnekuorman kanssa, jonka joku on vielä viimeisinä työpäivinä päälleni vyöryttänyt. Hän on halunnut selvittää joitain omia asioitaan, kun olen vielä läsnä - vaikka ne ehtisi kyllä aivan hyvin käydä läpi myöhemminkin. Hartaasti toivon, että tällä kertaa ei käy näin...

Olen huomannut, että fyysinen etäisyys työpaikkaan auttaa pääsemään lomafiilikseen. Niinpä nytkin lähdemme heti loman alettua viikoksi ulkomaille, Keski-Eurooppaan. Viime vuosina olemme aloittaneet lomamme Lapin-matkalla. Kesäkuun alussa, jolloin lomani tavallisesti alkaa, Lapissa on kuitenkin vielä aika viileää ja vähän liiankin rauhallista.

Minulle ei sovi se, että sosiaaliset kontaktit jäävät lomalla hyvin niukoiksi. Se on liian suuri kontrasti työelämälle, joka on hyvin sosiaalista. Liiallinen yksin- ja joutenolo ronkkii sitä paitsi sisimmästä esiin monenlaisia turhanpäiväisiä huolia ja pelkoja.

Syyllisyysneuroosi

Niin kauan kuin muistan, olen kärsinyt neuroottisesta syyllisyydestä. Kannan sitä alati mukanani, mutta se ei oireile kaiken aikaa. Saattaa kulua pitkähkökin aika, että siitä ei ole havaittavaa haittaa. Sitten tulee jokin ärsyke, joka laukaisee syyllisyyden tunnot. Laukaisukoodiksi kelpaa näennäisesti hyvinkin mitätön seikka. Mekanismi on samantapainen kuin pelkotaipumukseni suhteen; siitä kirjoitin aiemmin. Syyllisyys ja pelko ovatkin selvästi liittolaisia.

Miksi kirjoitan tästä aiheesta, johtuu siitä, että olen viimeksi tänään kokenut jäytävää syyllisyyttä.

Minusta tuntuu, että syyllisyysneuroosini on iän myötä jonkin verran laimennut. Silti se aiheuttaa välistä - kaunistelematta sanoen - helvetillisiä tuntemuksia. Syyllisyyden tunteilla ei tarvitse olla paljonkaan tekemistä todellisuuden kanssa. Säie syyllisyyden kokemisen ja syyllisyyttä herättävän teon tai asian välillä on usein hyvin ohut.

Järkeily ei syyllisyyden kokemiseen tahdo auttaa - eihän muutoin olisikaan kyse neuroosista. Vaikka tiedon tasolla ymmärrän, että ei olisi syytä tuntea syyllisyyttä, tunnen silti. Rukouksesta on sen sijaan apua.

Uskon tietäväni, missä syyllisyysneuroosini juuret ovat: äitini lakihenkisessä kasvatuksessa ja isäni äkillisessä kuolemassa. Äidilläni oli melko ankara Jumala-kuva. Isäni kuoli yllättäen sydänkohtaukseen, kun olin vielä poikanen. Koin jotenkin, että isän kuolema oli minun syytäni, vaikken ollut mailla halmeilla.

Molitva - rukoilen

En ole aiemmin välittänyt seurata euroviisuja juuri lainkaan. Ne edustavat sellaista pintakulttuuria, joka ei pure minuun. Nyt kun viisut järjestettiin Suomessa, tulin katsoneeksi valtaosan esityksistä. Voittajaksi päätynyt kappale oli suosikkini: Molitva 'rukoilen'.

Kappale on melodinen, sen sanoituksessa on ajatusta ja sen esittäjä on taitava laulaja ja intohimoinen eläytyjä. Erityisesti nautin siitä, että rukous nousi myönteisesti esille.

Minäkin rukoilen, milloin kiihkeämmin milloin laimeammin, mutta kuitenkin kaiken aikaa. Olen rukoillut lapsesta saakka. Rukouksen merkitys on kuitenkin iän myötä muuttunut, syventynyt. Myös rukouksen muodot ovat monipuolistuneet.

Sisälläni on ikään kuin rukouskanava, jossa on lähetystä ympäri vuorokauden. Välillä muut kanavat lähettävät häiriösignaaalia. Välillä työhön tai harrastukseen keskittyminen vaimentaa lähetyksen. Mutta heti kun rauhoitun, rukouskanavalla alkaa bittivirta soljua. Yölläkin kun herään, rukous alkaa virrata...

Rukous tuo minulle turvaa, toivoa ja lohtua. Se auttaa minua keskittymään olennaiseen. Rukous on voiman lähde, koska sen kautta olen yhteydessä Kaikkivaltiaaseen. Ennen kaikkea rukous on keskusteluyhteyttä Jumalan kanssa, jonka syvin olemus on rakkaus.