Juuri nyt ahdistaa niin vietävästi. Meille hyvin läheisillä ihmisillä on aviokriisi. Koen tuon kriisin omissa nahoissani. Haluaisin auttaa heitä - ja tulenkin tekemään kaiken mitä osaan ja voin. Kuitenkin tiedän, etten voi elää heidän elämäänsä; heidän itsensä on löydettävä tie eteenpäin.
Minulle on tyypillistä, että käyn tällaiset asiat syvältä läpi. Olen kai siinä mielessä hyvin konaisvaltainen ihminen. Varmasti ahdistukseen sekoittuu myös omia asioita, jotka ovat minua elämän varrella haavoittaneet...
29.4.2007
25.4.2007
Mielitekoja
Minulla on monenlaisia mielitekoja mutta keskityn tässä jutussa vain yhdenlaisiin. Niin kauan kuin muistan minua ovat kiehtoneet elektroniset laitteet. Melkein aina on jokin niihin liittyvä hanke muhimassa. Juuri äsken tilasin nettikaupasta digivideokameran - videokuvaus on siis tuorein mielitekoni.
Jos laskisin kaikki hankkimani laiteet, niitä olisi varmaan kymmeniä. On kotiteatterisysteemit, tallentava digiboksi, digikamera, navigaattori, älykännykkä, liuta tietokoneen oheislaitteita jne. Auton elektroninen varustus on vaikuttava. Pieniä arjen elämää helpottavia (?) laitteita on lisäksi runsaasti.
Mihinkähän tarpeeseen minä oikein näitä laitteita hankin? Varmasti elämä sujuisi ihan hyvin ilman niitäkin. Minun on kuitenkin tunnustettava, että uusiin laitteisiin tutustuminen tuntuu kiehtovalta. Se on eräänlaista älyjumppaa ja samalla hupia - ja turhuuksien turhuutta. Se on myös vastapainoa työlle.
Puolustuksekseni voin sanoa, että useimpia laitteita myös käytän. Pidän esimerkiksi valokuvaamisesta, katselen mielelläni elokuvia, suunnistan uusiin paikkoihin navigaattorilla ja ajan tietokoneella rallia.
En tiedä, olenko jotenkin outo ja ainoa lajiani...
Jos laskisin kaikki hankkimani laiteet, niitä olisi varmaan kymmeniä. On kotiteatterisysteemit, tallentava digiboksi, digikamera, navigaattori, älykännykkä, liuta tietokoneen oheislaitteita jne. Auton elektroninen varustus on vaikuttava. Pieniä arjen elämää helpottavia (?) laitteita on lisäksi runsaasti.
Mihinkähän tarpeeseen minä oikein näitä laitteita hankin? Varmasti elämä sujuisi ihan hyvin ilman niitäkin. Minun on kuitenkin tunnustettava, että uusiin laitteisiin tutustuminen tuntuu kiehtovalta. Se on eräänlaista älyjumppaa ja samalla hupia - ja turhuuksien turhuutta. Se on myös vastapainoa työlle.
Puolustuksekseni voin sanoa, että useimpia laitteita myös käytän. Pidän esimerkiksi valokuvaamisesta, katselen mielelläni elokuvia, suunnistan uusiin paikkoihin navigaattorilla ja ajan tietokoneella rallia.
En tiedä, olenko jotenkin outo ja ainoa lajiani...
19.4.2007
Mielilukemista
Olen lukenut paljon siitä lähtien kun kirjojen kiehtova maailma avautui minulle ensimmäisinä kouluvuosinani. Se oli järisyttävä elämys. Minulla oli kirjasto naapurissa, ja olin varmaan sen ahkerin lainaaja. Poikavuosinani seikkailukirjat olivat mielilukemistani.
Aikuisiässä kirjallisuusmakuni on pysynyt vuosien mittaan pohjimmiltaan samanlaisena, mutta toisaalta minulla on ollut erilaisia kausia. Olen aina pitänyt kirjallisuudesta, jonka kieli on ilmaisevaa, ilmeikästä ja nasevaa ja joka on tyyliltään korkeatasoista ja yhtenäistä. Arvostan myös psykologisesti syvällistä otetta.
Olen perehtynyt etenkin 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun kaunokirjallisuuteen. Olen lukenut esimerkiksi Kiven, Ahon, Canthin, Pakkalan ja Järnefeltin tuotannon. Myös venäläiset klassikot, kuten Dostojevski, Gogol ja Tšehov, ovat olleet suosikkejani. Myöhemmästä venäläisestä kirjallisuudesta Solzhenitsyn oli minulle hurja elämys. Hänen viljelemänsä nerokas ironia on hykerryttävää. Luin miltei kaikki häneltä ilmestyneet teokset, ja niitä on todella paljon.
Mainitsemani teokset ovat vain makupaloja; ei olisi mitään tolkkua lähteä luettelemaan enemmän kirjailijoita, joiden teoksista olen pitänyt. Totean vain, että kaunokirjallisuuden lisäksi olen lukenut runsaasti psykologista ja hengellistä kirjallisuutta.
Viime vuosina minulla on ollut dekkaribuumi. Jostain syystä – varmaan vastapainoksi vastuulliselle ja vaativalle työlle – olen nauttinut sydämeni kyllyydestä laadukkaista dekkareista. Parhaita niistä ovat mielestäni ruotsalaiset ja norjalaiset, esimerkiksi Henning Mankelin ja Karin Fossumin, dekkarit. Niissä on mukaansatempaavaa kerrontaa, monitasoinen, taitavasti etenevä juoni ja oivaltavaa psykologista kuvausta. Suomalaisista dekkaristeista minua miellyttävät eniten Seppo Jokinen ja Matti Yrjänä Joensuu.
Saapa nähdä, jatkuuko dekkaribuumi vielä pitkään. Tuntuu siltä, että olen lukenut jo miltei kaikki kiinnostavimmat dekkarit. Ehkäpä olisi taas välillä jonkin muun kirjallisuuslajin aika.
Aikuisiässä kirjallisuusmakuni on pysynyt vuosien mittaan pohjimmiltaan samanlaisena, mutta toisaalta minulla on ollut erilaisia kausia. Olen aina pitänyt kirjallisuudesta, jonka kieli on ilmaisevaa, ilmeikästä ja nasevaa ja joka on tyyliltään korkeatasoista ja yhtenäistä. Arvostan myös psykologisesti syvällistä otetta.
Olen perehtynyt etenkin 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun kaunokirjallisuuteen. Olen lukenut esimerkiksi Kiven, Ahon, Canthin, Pakkalan ja Järnefeltin tuotannon. Myös venäläiset klassikot, kuten Dostojevski, Gogol ja Tšehov, ovat olleet suosikkejani. Myöhemmästä venäläisestä kirjallisuudesta Solzhenitsyn oli minulle hurja elämys. Hänen viljelemänsä nerokas ironia on hykerryttävää. Luin miltei kaikki häneltä ilmestyneet teokset, ja niitä on todella paljon.
Mainitsemani teokset ovat vain makupaloja; ei olisi mitään tolkkua lähteä luettelemaan enemmän kirjailijoita, joiden teoksista olen pitänyt. Totean vain, että kaunokirjallisuuden lisäksi olen lukenut runsaasti psykologista ja hengellistä kirjallisuutta.
Viime vuosina minulla on ollut dekkaribuumi. Jostain syystä – varmaan vastapainoksi vastuulliselle ja vaativalle työlle – olen nauttinut sydämeni kyllyydestä laadukkaista dekkareista. Parhaita niistä ovat mielestäni ruotsalaiset ja norjalaiset, esimerkiksi Henning Mankelin ja Karin Fossumin, dekkarit. Niissä on mukaansatempaavaa kerrontaa, monitasoinen, taitavasti etenevä juoni ja oivaltavaa psykologista kuvausta. Suomalaisista dekkaristeista minua miellyttävät eniten Seppo Jokinen ja Matti Yrjänä Joensuu.
Saapa nähdä, jatkuuko dekkaribuumi vielä pitkään. Tuntuu siltä, että olen lukenut jo miltei kaikki kiinnostavimmat dekkarit. Ehkäpä olisi taas välillä jonkin muun kirjallisuuslajin aika.
5.4.2007
Kärsimyksestä
Näin pääsiäisviikolla on luontevaa kirjoittaa kärsimyksestä. Blogiystäväni kertoi, että hänelle pääsiäistä edeltävä aika on yleensä vaikeaa ja ahdistavaa aikaa. Itselleni rankimmat kaudet ovat osuneet syksyyn, eivät tosin mitenkään säännöllisesti.
Viime jutussani mainitsin taannoisen työuupumusjakson. Kaivoin äskettäin esille tuolta ajalta pitämäni päiväkirjan. En ole lukenut sitä yli kuuteen vuoteen. Luin nyt päiväkirjaa ihan tyynin mielin: se ei kaivanut esiin synkkiä ja epätoivoisia tunnelmia, joita tuolloin runsaasti koin. Uuupumusjakso oli kiistatta kovin koitos, mitä elämässäni on tähän mennessä ollut.
Siteeraan tässä lyhyesti erästä muistiinpanoa tuolta ajalta. Pieneksi vihjeeksi lukijalle on mainittava, että päiväkirjamerkintöjä tehdessäni olen selvästikin tasoitellut ja suodattanut todellisia tuntemuksiani.
Surkeat, toivottomat tunnelmat aamulla; heräsin 5.30. Itkeskelin aamupäivällä. Päivällä kävelyllä rannassa 13.30 –15.00. Nyt tuntuu ihmeeltä, jos voisin mennä töihin syysloman jälkeen. Ei ole henkistä liikkumavaraa, väsyttää, pyörin itseni ympärillä, ei ole iloa, vain ankeutta enimmäkseen ja unet renklaavat (18.9.2000).
Nämä olivat siis alkusyksyn tunnelmia. Syksyn mittaan kävin läpi koko tunne-elämän kirjon toivosta epätoivoon ja päinvastoin. Koin erittäin syviä surun, pelon ja vihan tuntemuksia, jotka oikeastaan vain voimistuivat joulua kohti mentäessä – ja myös ilmaisin niitä, välistä rajustikin. Silti sekaan mahtui jonkin verran myös myönteisiä ja lohdullisia tuntoja.
Suurelta ihmeeltä tuntuu se, että kun joulun jälkeen palasin töihin, tunne-elämäni tasoittui kertaheitolla. Tosin senkin jälkeen tuli aika ajoin takapakkeja ja pelkotiloja uupumuksen uusimisesta. Kärsin muutoinkin jonkinasteisista uupumusoireista vielä töissä ollessani melko pitkään. Mutta varsinainen tunnemylläkkä loppui kuin seinään...
Pääsiäisviikolla sopisi kertoa myös siitä, millaisia hyviä hedelmiä uupumuksen aikaisesta prosessoinnista kypsyi. Jätän kertomisen kuitenkin toiseen kertaan. Totean vain sen, että tuo aika oli jälkikäteen ajatellen hyvin arvokas ja ainutlaatuinen sisäisen eheytymiseni, asenteitteni ja uskoni kannalta.
PS Tänään kiirastorstaina tulee myöhään illalla TV ykköseltä elokuva Jeesuksen kärsimyksestä (The Passion of the Christ). Katsoin sen pari vuotta sitten elokuvateatterissa. Se on mielestäni hyvin vaikuttava ja vakuuttava elokuva.
Viime jutussani mainitsin taannoisen työuupumusjakson. Kaivoin äskettäin esille tuolta ajalta pitämäni päiväkirjan. En ole lukenut sitä yli kuuteen vuoteen. Luin nyt päiväkirjaa ihan tyynin mielin: se ei kaivanut esiin synkkiä ja epätoivoisia tunnelmia, joita tuolloin runsaasti koin. Uuupumusjakso oli kiistatta kovin koitos, mitä elämässäni on tähän mennessä ollut.
Siteeraan tässä lyhyesti erästä muistiinpanoa tuolta ajalta. Pieneksi vihjeeksi lukijalle on mainittava, että päiväkirjamerkintöjä tehdessäni olen selvästikin tasoitellut ja suodattanut todellisia tuntemuksiani.
Surkeat, toivottomat tunnelmat aamulla; heräsin 5.30. Itkeskelin aamupäivällä. Päivällä kävelyllä rannassa 13.30 –15.00. Nyt tuntuu ihmeeltä, jos voisin mennä töihin syysloman jälkeen. Ei ole henkistä liikkumavaraa, väsyttää, pyörin itseni ympärillä, ei ole iloa, vain ankeutta enimmäkseen ja unet renklaavat (18.9.2000).
Nämä olivat siis alkusyksyn tunnelmia. Syksyn mittaan kävin läpi koko tunne-elämän kirjon toivosta epätoivoon ja päinvastoin. Koin erittäin syviä surun, pelon ja vihan tuntemuksia, jotka oikeastaan vain voimistuivat joulua kohti mentäessä – ja myös ilmaisin niitä, välistä rajustikin. Silti sekaan mahtui jonkin verran myös myönteisiä ja lohdullisia tuntoja.
Suurelta ihmeeltä tuntuu se, että kun joulun jälkeen palasin töihin, tunne-elämäni tasoittui kertaheitolla. Tosin senkin jälkeen tuli aika ajoin takapakkeja ja pelkotiloja uupumuksen uusimisesta. Kärsin muutoinkin jonkinasteisista uupumusoireista vielä töissä ollessani melko pitkään. Mutta varsinainen tunnemylläkkä loppui kuin seinään...
Pääsiäisviikolla sopisi kertoa myös siitä, millaisia hyviä hedelmiä uupumuksen aikaisesta prosessoinnista kypsyi. Jätän kertomisen kuitenkin toiseen kertaan. Totean vain sen, että tuo aika oli jälkikäteen ajatellen hyvin arvokas ja ainutlaatuinen sisäisen eheytymiseni, asenteitteni ja uskoni kannalta.
PS Tänään kiirastorstaina tulee myöhään illalla TV ykköseltä elokuva Jeesuksen kärsimyksestä (The Passion of the Christ). Katsoin sen pari vuotta sitten elokuvateatterissa. Se on mielestäni hyvin vaikuttava ja vakuuttava elokuva.
23.3.2007
Koukkaus
Valvoin kuluneen viikon alkajaisiksi miltei koko yön. Aamulla tunnelmat olivat hyvin alavireiset, miltei synkät. Edessä oli pitkä päivä, sillä illalla oli vielä tärkeä kokous, joka normaalisti kestää kolme neljä tuntia.
Selvisin päivästä kuitenkin kohtalaisen hyvin. Asiaa auttoi se, että ehdin nukkua iltapäivän päätteeksi tunnin verran. Kokouskin sujui lopulta varsin mallikkaasti. Väsymys on kyllä vaivannut jossain määrin pitkin viikkoa, joka oli hyvin työntäyteinen ja muutoinkin raskas.
Minulle on melko tyypillistä, että silloin tällöin tulee jonkinlainen koukkaus sielun pohjamutiin. Usein se alkaa huonosti nukutulla yöllä. Valvottava asia on yleensä jonkinlainen huoli.
Se miksi juuri unettomuus on laukaiseva tekijä, johtuu kuutisen vuotta sitten läpikäymästäni työuupumusjaksosta. Uupumuksen aikana valvoin paljon ja uni oli kaikin puolin resuista. Olin masentunut ja koin, että jokainen risainen yö vahvisti masennustani – paremmin nukutut sitä vastoin rohkaisivat.
En ole ollut vuosiin masentunut (alakuloa en laske masennukseksi), mutta edelleen on niin, että valvominen nostaa uupumuksen aikaisia tuntoja pintaan. Ei tosin läheskään siinä määrin kuin vielä muutama vuosi sitten, mutta jossain määrin kuitenkin. Ikään kuin sisälläni olisi vielä kuilu, johon huono uni ja sen mukanaan tuoma väsymys minut imaisee.
Selvisin päivästä kuitenkin kohtalaisen hyvin. Asiaa auttoi se, että ehdin nukkua iltapäivän päätteeksi tunnin verran. Kokouskin sujui lopulta varsin mallikkaasti. Väsymys on kyllä vaivannut jossain määrin pitkin viikkoa, joka oli hyvin työntäyteinen ja muutoinkin raskas.
Minulle on melko tyypillistä, että silloin tällöin tulee jonkinlainen koukkaus sielun pohjamutiin. Usein se alkaa huonosti nukutulla yöllä. Valvottava asia on yleensä jonkinlainen huoli.
Se miksi juuri unettomuus on laukaiseva tekijä, johtuu kuutisen vuotta sitten läpikäymästäni työuupumusjaksosta. Uupumuksen aikana valvoin paljon ja uni oli kaikin puolin resuista. Olin masentunut ja koin, että jokainen risainen yö vahvisti masennustani – paremmin nukutut sitä vastoin rohkaisivat.
En ole ollut vuosiin masentunut (alakuloa en laske masennukseksi), mutta edelleen on niin, että valvominen nostaa uupumuksen aikaisia tuntoja pintaan. Ei tosin läheskään siinä määrin kuin vielä muutama vuosi sitten, mutta jossain määrin kuitenkin. Ikään kuin sisälläni olisi vielä kuilu, johon huono uni ja sen mukanaan tuoma väsymys minut imaisee.
14.3.2007
Piilevä herkkyys
Ne jotka minut tuntevat, pitävät minua rauhallisena ja tasaisena tyyppinä, ja sellainen minä kai paljolti olenkin. Hyvin harvat ovat kuitenkaan päässeet kurkistamaan siihen herkkyyteen, mikä sisälläni asustaa. Muistan itse, että olin lapsena vilkas ja eläväinen – näin minulle on myös kerrottu – ja samalla herkästi ja syvästi kokeva.
Kahdeksanvuotiaana menetin äkillisesti isäni, ja sen seurauksena paljon lapsiominaisuudestani. Minusta tuli kerralla vakavamielinen taakankantaja. Valtaosa luontaisesta spontaaniudestani koteloitui. Ulkoinen käyttäytymiseni tasoittui huomattavasti.
Sisäinen herkkyyteni ei tietenkään mihinkään kadonnut; en vain saanut siihen enää kosketusta.
Yksi valtaväylä herkkyyden lähteille on silti säilynyt koko elämäni ajan: hyvä sana. Tämä voi olla ystävältä tai keltä tahansa kuultu tai sitten laatukirjallisuudesta luettu sana. Kirjojen kautta olen kokenut sykähdyttäviä elämyksiä, ja koen yhä. Jos luen ääneen jotain oikein hyvää kirjaa jollekulle, ääneni ei tahdo kestää; liikutun siinä määrin lukemastani.
Olen iloinen, että tämä herkkyys on edelleen olemassa. Joskus se tuntuu hieman kiusalliselta, mutta enimmäkseen se on minulle elämän merkki.
Kahdeksanvuotiaana menetin äkillisesti isäni, ja sen seurauksena paljon lapsiominaisuudestani. Minusta tuli kerralla vakavamielinen taakankantaja. Valtaosa luontaisesta spontaaniudestani koteloitui. Ulkoinen käyttäytymiseni tasoittui huomattavasti.
Sisäinen herkkyyteni ei tietenkään mihinkään kadonnut; en vain saanut siihen enää kosketusta.
Yksi valtaväylä herkkyyden lähteille on silti säilynyt koko elämäni ajan: hyvä sana. Tämä voi olla ystävältä tai keltä tahansa kuultu tai sitten laatukirjallisuudesta luettu sana. Kirjojen kautta olen kokenut sykähdyttäviä elämyksiä, ja koen yhä. Jos luen ääneen jotain oikein hyvää kirjaa jollekulle, ääneni ei tahdo kestää; liikutun siinä määrin lukemastani.
Olen iloinen, että tämä herkkyys on edelleen olemassa. Joskus se tuntuu hieman kiusalliselta, mutta enimmäkseen se on minulle elämän merkki.
6.3.2007
Peräkamarin poika
Olen syntynyt pienehkössä pitäjässä syrjäkylällä ja viettänyt siellä lapsuuteni. Lähistöllä ei ollut taloja, joissa olisi ollut samanikäisiä poikia tai tyttöjä. Minulla oli kyllä veljiä mutta ikäerot olivat aika suuria.
Niinpä totuin lapsuudessa olemaan paljon yksikseni, puuhailemaan ja nikkaroimaan omissa oloissani. Pienestä pitäen vetäydyin usein kamariin lukemaan. Koulu sijaitsi lähellä kotia, ja siellä oli kirjasto, jonka ahkera asiakas olin.
Koulussa minulla kyllä oli kavereita, ja heidän kanssaan meillä oli huimia leikkejä. Keksin välituntiseikkailujen juonet lukemieni kirjojen pohjalta.
Koko elämäni olen ollut jollain tapaa peräkamarin poika. Vaikka työn myötä olen saanut vastuullisia tehtäviä ja joutunut paljon esiintymään, tuo perusvire on säilynyt. Pelkäsin nuorena esiintymistä kuin ruttoa. Runsaan harjoituksen myötä olen kuitenkin oppinut siitä jopa nauttimaan.
Peräkamari-ilmiö tulee esiin tilanteissa, jossa joudun olemaan isoissa ta suurehkoissa porukoissa, joissa on paljon outoja ihmisiä. Koen jokseenkin aina aluksi ujoutta ja osattomuutta. Minulla on sellainen tunne, etten kuulu tähän porukkaan, vaikka työni puolesta tosiasiassa kuulunkin. Kun sitten saan kontaktia joihinkin ihmisiin, arkuus hellittää. Saatan sitten jutella paljonkin ja monen ihmisen kanssa.
Viimeksi viime viikolla törmäsin jälleen näihin tuntoihin. Hallitsevia ne eivät ole mutta häiritseviä kylläkin. Luulenpa, etten niistä koskaan eroon pääse.
Niinpä totuin lapsuudessa olemaan paljon yksikseni, puuhailemaan ja nikkaroimaan omissa oloissani. Pienestä pitäen vetäydyin usein kamariin lukemaan. Koulu sijaitsi lähellä kotia, ja siellä oli kirjasto, jonka ahkera asiakas olin.
Koulussa minulla kyllä oli kavereita, ja heidän kanssaan meillä oli huimia leikkejä. Keksin välituntiseikkailujen juonet lukemieni kirjojen pohjalta.
Koko elämäni olen ollut jollain tapaa peräkamarin poika. Vaikka työn myötä olen saanut vastuullisia tehtäviä ja joutunut paljon esiintymään, tuo perusvire on säilynyt. Pelkäsin nuorena esiintymistä kuin ruttoa. Runsaan harjoituksen myötä olen kuitenkin oppinut siitä jopa nauttimaan.
Peräkamari-ilmiö tulee esiin tilanteissa, jossa joudun olemaan isoissa ta suurehkoissa porukoissa, joissa on paljon outoja ihmisiä. Koen jokseenkin aina aluksi ujoutta ja osattomuutta. Minulla on sellainen tunne, etten kuulu tähän porukkaan, vaikka työni puolesta tosiasiassa kuulunkin. Kun sitten saan kontaktia joihinkin ihmisiin, arkuus hellittää. Saatan sitten jutella paljonkin ja monen ihmisen kanssa.
Viimeksi viime viikolla törmäsin jälleen näihin tuntoihin. Hallitsevia ne eivät ole mutta häiritseviä kylläkin. Luulenpa, etten niistä koskaan eroon pääse.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
