Niin kauan kuin muistan, olen kärsinyt neuroottisesta syyllisyydestä. Kannan sitä alati mukanani, mutta se ei oireile kaiken aikaa. Saattaa kulua pitkähkökin aika, että siitä ei ole havaittavaa haittaa. Sitten tulee jokin ärsyke, joka laukaisee syyllisyyden tunnot. Laukaisukoodiksi kelpaa näennäisesti hyvinkin mitätön seikka. Mekanismi on samantapainen kuin pelkotaipumukseni suhteen; siitä kirjoitin aiemmin. Syyllisyys ja pelko ovatkin selvästi liittolaisia.
Miksi kirjoitan tästä aiheesta, johtuu siitä, että olen viimeksi tänään kokenut jäytävää syyllisyyttä.
Minusta tuntuu, että syyllisyysneuroosini on iän myötä jonkin verran laimennut. Silti se aiheuttaa välistä - kaunistelematta sanoen - helvetillisiä tuntemuksia. Syyllisyyden tunteilla ei tarvitse olla paljonkaan tekemistä todellisuuden kanssa. Säie syyllisyyden kokemisen ja syyllisyyttä herättävän teon tai asian välillä on usein hyvin ohut.
Järkeily ei syyllisyyden kokemiseen tahdo auttaa - eihän muutoin olisikaan kyse neuroosista. Vaikka tiedon tasolla ymmärrän, että ei olisi syytä tuntea syyllisyyttä, tunnen silti. Rukouksesta on sen sijaan apua.
Uskon tietäväni, missä syyllisyysneuroosini juuret ovat: äitini lakihenkisessä kasvatuksessa ja isäni äkillisessä kuolemassa. Äidilläni oli melko ankara Jumala-kuva. Isäni kuoli yllättäen sydänkohtaukseen, kun olin vielä poikanen. Koin jotenkin, että isän kuolema oli minun syytäni, vaikken ollut mailla halmeilla.
21.5.2007
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
3 kommenttia:
Luin blogiasi ensimmäistä kertaa tähän asti tuoreimmasta alkaen ja ehkä jokusen sieltä täältä aiheiden alta.
Tuota syyllisyysneuroosia tai sairaalloista syyllisyyttä, joksi minä sitä nimitän, on vaikea ymmärtää. Itselläni osa siitä aiheutuu selvästi lapsena kokemastani seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Jopa alitajuntani syyttää minua edelleen tapahtuneesta. Järjen tasolla en tunne syyllisyyttä.
Olen kokenut myös, että valitsin sellaisen aviopuolison, joka helposti syyllisti minua asioista. Ehkä se oli kotona opittu tuttu kuvio jne. Ja toki syyllistyin turhasta usein. Tilanteet eli elämä kävi kestämättömäksi ja meille tuli ero.
Liitän sairaalloisen syyllisyyden myös liikaan kiltteyteen itsessäni. Aivan kuin olisi minun tehtävä huolehtia kaikesta mahdollisesta maailmassa ja olla aina kaikkien käytettävissä, ja kun en yksinkertaisesti voi olla, syyllistän siitä itseäni. Olen myös uskova, kuten teksteistä päätellen sinäkin. Olen kokenut, että toiset uskovat helposti syyllistävät, yrittävät laittaa kaikki samaan uskovan muottiin. Sairaalloisen syyllisyyden erottaminen oikeasta syyllisyydestä on nykyään minulle jo suhteellisen helppoa. Mutta aikaisemmin ei, silloin siis kun en vielä tiedostanut syyllisyysneuroosiani. Ja nykyään se pysyy aika hyvin poissa pilaamasta elämääni, koska en ota vastaan sen syytteitä!
s
jeema.vuodatus.net
Kiitän kommentistasi, S!
Todella mukava kuulla, että syyllisyysneuroosilla ei ole enää valtaa sinuun. Ymmärrän hyvin, että kertomasi asiat ovat sinuun neuroosin aikoinaan istuttaneet.
Itse en ole neuroosista vapaa vieläkään, kuten jutussani kuvasin. Suurimpana syynä neuroosin kehittymiseen minulla on varmaan se, että isäni kuoli äkillisesti kun olin pieni poika. Minulla ei tietysti ollut kuolemaan osaa eikä arpaa, mutta silti syyllistin itseäni siitä. Kärsin myös eräistä äitini minuun istuttamista ahtaista uskon tulkinnoista.
Kirjoitin tähän miten itse olen päässyt eroon sairaalloisesta syyllisyydestä. Tosiasiassa uskon lapsen saamisen olleen suurin syy sen voittamiseksi. :) Yhä olen herkkä syyllisyydelle, mutta sanan sairaalloinen voinen tiputtaa siitä edestä.
Musta on ihanaa lukea että on tällä tavoin muitakin samanhenkisiä.
Nykyisin olen aika ylpeä, mutta en mielestäni vähättele lainkaan kun sanon poteneeni elämässäni paljon syyllisyysneuroosia tai sairaalloista syyllisyyttä.
http://hannakoskimaa.livejournal.com/
Lähetä kommentti