14.3.2007

Piilevä herkkyys

Ne jotka minut tuntevat, pitävät minua rauhallisena ja tasaisena tyyppinä, ja sellainen minä kai paljolti olenkin. Hyvin harvat ovat kuitenkaan päässeet kurkistamaan siihen herkkyyteen, mikä sisälläni asustaa. Muistan itse, että olin lapsena vilkas ja eläväinen – näin minulle on myös kerrottu – ja samalla herkästi ja syvästi kokeva.

Kahdeksanvuotiaana menetin äkillisesti isäni, ja sen seurauksena paljon lapsiominaisuudestani. Minusta tuli kerralla vakavamielinen taakankantaja. Valtaosa luontaisesta spontaaniudestani koteloitui. Ulkoinen käyttäytymiseni tasoittui huomattavasti.

Sisäinen herkkyyteni ei tietenkään mihinkään kadonnut; en vain saanut siihen enää kosketusta.

Yksi valtaväylä herkkyyden lähteille on silti säilynyt koko elämäni ajan: hyvä sana. Tämä voi olla ystävältä tai keltä tahansa kuultu tai sitten laatukirjallisuudesta luettu sana. Kirjojen kautta olen kokenut sykähdyttäviä elämyksiä, ja koen yhä. Jos luen ääneen jotain oikein hyvää kirjaa jollekulle, ääneni ei tahdo kestää; liikutun siinä määrin lukemastani.

Olen iloinen, että tämä herkkyys on edelleen olemassa. Joskus se tuntuu hieman kiusalliselta, mutta enimmäkseen se on minulle elämän merkki.

3 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Nykyaika ei suosi herkkiä ihmisiä, kaikkein suositeltavin lähtökohta on ponneton kyynisyys. Kaikki on niin postmodernia ja moniarvoista että koskettavuus kuitataan ylimielisellä naurahduksella.

Itse yritän aina ottaa "kaiken irti" koskettavista teksteistä, elokuvista ja näytelmistä. Ei kaiken yläpuolelle asettumalla saa mitään palkintoa, päinvastoin menettää jotakin. Harva asia on niin hienoa kuin ääni hieman käheänä lukea vahvaa tekstiä toiselle ihmiselle, saa itsekin pienen häivähdyksen taiteilijan luovuudesta. Tällaiseen tilanteeseen ironia ei kertakaikkiaan sovi, korkeintaan sillä voi lopuksi vähän purkaa tilannetta että ilta voi jatkua tavallisemmissa merkeissä.

T

Anonyymi kirjoitti...

Herkkyys ON elämän merkki. :)

Antero kirjoitti...

Kovien arvojen maailmassahan me elämme. Siinä ei herkkyydelle paljon tilaa anneta, varsinkaan työelämässä.

On täytynyt oppia sisimpäänsä haavoittamisilta suojaamaan, vaikka omassa työyhteisössäni vallitsevatkin keskimääräistä pehmeämmät arvot.