Piilevä herkkyys

Ne jotka minut tuntevat, pitävät minua rauhallisena ja tasaisena tyyppinä, ja sellainen minä kai paljolti olenkin. Hyvin harvat ovat kuitenkaan päässeet kurkistamaan siihen herkkyyteen, mikä sisälläni asustaa. Muistan itse, että olin lapsena vilkas ja eläväinen – näin minulle on myös kerrottu – ja samalla herkästi ja syvästi kokeva.

Kahdeksanvuotiaana menetin äkillisesti isäni, ja sen seurauksena paljon lapsiominaisuudestani. Minusta tuli kerralla vakavamielinen taakankantaja. Valtaosa luontaisesta spontaaniudestani koteloitui. Ulkoinen käyttäytymiseni tasoittui huomattavasti.

Sisäinen herkkyyteni ei tietenkään mihinkään kadonnut; en vain saanut siihen enää kosketusta.

Yksi valtaväylä herkkyyden lähteille on silti säilynyt koko elämäni ajan: hyvä sana. Tämä voi olla ystävältä tai keltä tahansa kuultu tai sitten laatukirjallisuudesta luettu sana. Kirjojen kautta olen kokenut sykähdyttäviä elämyksiä, ja koen yhä. Jos luen ääneen jotain oikein hyvää kirjaa jollekulle, ääneni ei tahdo kestää; liikutun siinä määrin lukemastani.

Olen iloinen, että tämä herkkyys on edelleen olemassa. Joskus se tuntuu hieman kiusalliselta, mutta enimmäkseen se on minulle elämän merkki.