23.3.2007

Koukkaus

Valvoin kuluneen viikon alkajaisiksi miltei koko yön. Aamulla tunnelmat olivat hyvin alavireiset, miltei synkät. Edessä oli pitkä päivä, sillä illalla oli vielä tärkeä kokous, joka normaalisti kestää kolme neljä tuntia.

Selvisin päivästä kuitenkin kohtalaisen hyvin. Asiaa auttoi se, että ehdin nukkua iltapäivän päätteeksi tunnin verran. Kokouskin sujui lopulta varsin mallikkaasti. Väsymys on kyllä vaivannut jossain määrin pitkin viikkoa, joka oli hyvin työntäyteinen ja muutoinkin raskas.

Minulle on melko tyypillistä, että silloin tällöin tulee jonkinlainen koukkaus sielun pohjamutiin. Usein se alkaa huonosti nukutulla yöllä. Valvottava asia on yleensä jonkinlainen huoli.

Se miksi juuri unettomuus on laukaiseva tekijä, johtuu kuutisen vuotta sitten läpikäymästäni työuupumusjaksosta. Uupumuksen aikana valvoin paljon ja uni oli kaikin puolin resuista. Olin masentunut ja koin, että jokainen risainen yö vahvisti masennustani – paremmin nukutut sitä vastoin rohkaisivat.

En ole ollut vuosiin masentunut (alakuloa en laske masennukseksi), mutta edelleen on niin, että valvominen nostaa uupumuksen aikaisia tuntoja pintaan. Ei tosin läheskään siinä määrin kuin vielä muutama vuosi sitten, mutta jossain määrin kuitenkin. Ikään kuin sisälläni olisi vielä kuilu, johon huono uni ja sen mukanaan tuoma väsymys minut imaisee.

5 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Mulla on niin, että sekoitan usein väsymyksen ja masennuksen keskenään, niissähän on samoja oireita. Väsyneenä saattaa tulla ajatus, että onko tämä sittenkin masennusta. Ja jo tuo pelkkä ajatus imaisee mukanaan masentuneiden ajatusten noidankehään. Tunteethan johtuvat aika pitkälti ajatuksista ja nimenomaan masentuneet ajatukset ovat jäykkiä. Ne eivät ole vapaata, luovaa ajattelua, vaan sellaista, että yhtä ajatusta seuraa toinen, josta seuraa kolmas - ja tätä jatkuu kunnes lopulta on siellä masennuksen kuilussa tai vaihtoehtoisesti jokin saa keskeyttämään ja hyppäämään ulos.

Mä en uskaltais käyttää mitään väsyttäviä masennuslääkkeitä, tiedän että olisin niitten vaikutuksesta heti pohjamudissa.

Toinen puoli tässä on se, että masennus ei välttämättä ole huono asia. Kun aloitin terapian, niin ihan alussa terapeutti sanoi mulle, että masennus on tässä se, joka on mun puolellani. Tämä lause on palannut tosi usein mieleeni ja se on yllätyksekseni hyvin lohduttava ajatus. Että sussa itsessäsi on jokin lähes elävä persoona, joka on sun puolellasi, kun kaikki muut sekä ulkopuolelta tulevat että sun itse omaksumasi ajattelumallit ovat arvottamassa, arvostelemassa, tuomitsemassa ja lopulta deletoimassa sut tästä todellisuudesta.

Antero kirjoitti...

Ei masennus ole minunkaan mielestä, Iiris, sinänsä paha asia, vaikka se tuntuukin tosi pahalta silloin, kun se on päällä, ja imee energian kuiviin.

Ymmäärrän niin, että masennus on eräänlainen siirtymävaihe johonkin uuteen, mihin en olisi muutoin vielä kypsä siirtymään.

Tuo taannoinen masennuskauteni, johon jutussani viittasin, on - jälkikäteen tarkastellen - saanut myös paljon hyvää aikaan. Ehkäpä kirjoitankin siitä asiasta joskus.

Anonyymi kirjoitti...

Tervehdys, Antero!
Komeita aurinkoisia päivä on piisannut viime aikoina. Joko olet saanut levättyä?

Nyt on edessä vuodenajan vaihdos ja uskoon liittyvä juhla. Aiemmin koin itse juuri tämän kohdan vaikeimpana aikana vuodesta. Sitten rupesin pitämään kirjaa sisäisestä muutoksesta (kärsimys) ja huomasin, että sen ajankohta vaihteli jonkin verran kalenterin mukaan, mutta jälkeenpäin olen ymmärtänyt sen nimenomaan omaksi sisäiseksi pääsiäisen ajakseni.

Minulle hengelliset asiat ovat tuttuja lapsuudenkodista. Ei olisi ihme, jos olisin sisäistänyt sieltä yhtä sun toista.

Viime viikko on ollut omissa oloissa olemista ja perheen vainajien muistelemista. Odotan tulevaa, viimeistään toukokuun alkuun mennessä mieli on muuttunut kevyemmäksi.

Jaksele! :)

Antero kirjoitti...

Kiitos kysymästä, Maaria, jakselen taas ihan hyvin; tosin yksi koukkaus on ehtinyt olla tuon kirjoittamani jälkeenkin.

Mielenkiintoisia nuo pääsiäiseen liittyvät ajatuksesi. Tämä on sinulle vaikeinta aikaa vuodesta. Mistähän nuo tunnot mahtavat nousta?

Minullekin hengelliset asiat ovat jo lapsuudenkodista tuttuja. Omakohtaisiksi ne tulivat opiskeluaikana. Yhteys Jumalaan on minulle ehdottomasti tärkein juttu elämässäni.

Kärsimyksiltä tuo yhteys ei ole minua säästänyt; miksi olisi pitänytkään? Varmaan on niin, koetut vaikeudet ovat aiheuttaneet sen, että myötätuntoni on kärsivien puolella.

Anonyymi kirjoitti...

"Tämä on sinulle vaikeinta aikaa vuodesta. Mistähän nuo tunnot mahtavat nousta?"

Niin. Rupesin oikein jahtaamaan kalenterin kanssa keväisiä angsteja: ajattelin, että ihan paikannan sen kohdan tarkkaan, mihin se syvin kuilu osuu. Hämmästyksekseni huomasin muutaman vuoden jaksosta, että se osui jotakuinkin Marian ilmestyspäivän aikoihin. Niin on nytkin.

Rationaalisestikin syitä tämän ajan syvämietteisyyteen toki on. Äidin kuolemaan johtava sairaus todettiin näihin aikoihin (nyt jo kuollut) ja isäni kuoli niinikään keväällä (useita vuosia sitten)

Tämä aika vaan vie ajatukset sellaisten ihmisten pariin, joiden kanssa on elänyt suurimman osan elämästään, mutta nyt heitä ei enää ole. Mieli ei käsitä sitä.

Kärsimyksestä: luulen, että ilman sen kokemista ja näkemistä minusta olisi kovin vähän iloa ja lohtua kenellekään. On kuitenkin suuri asia, että joskus osaa lohduttaa jotakin toista ja yhtä mahtavaa on, kun voi iloita puhdasta iloa suoraan sydämestä jonkun kanssa.