Vihaa ei voi hypätä yli

Olen taas kerran huomannut, että viha on elettävä läpi, jotta se täyttäisi tehtävänsä. Vihan tehtävä on siivota kuona tunne-elämästä. Jos sen ei anneta sitä tehdä, se koteloituu, happanee ja muuntuu vähitellen katkeruudeksi ja masennukseksi.

Yritin pääsiäisen aikaan hypätä oman vihani yli. Kerroin viime jutussani vihaa, hylkäämistä ja loukkaantumista aiheuttaneista tapahtumista. Kerroin myös, että olin päättänyt antaa anteeksi. Tein siinä sinänsä oikein, mutta erehdyin aliarvioimaan vihan merkityksen.

Kun sitten pääsiäisen jälkeen palasin töihin ja tapasin asianosaisia, vihan laineet löivät ylitseni. En päästänyt suuttumustani ilmoille, mutta käsitin, että minun on pakko käydä vihani läpi. Niinpä sitten samaisena iltana ilmaisin vihani kotioloissa niin suoraan ja voimakkaasti kuin osasin - sanallisesti. Koin, että se helpotti oloani.

Seuraavana päivänä pystyinkin jo kertomaan melko rauhallisesti ja suoraan työtovereilleni, mikä minua oli suututtanut. Sisäinen paine helpotti heti. Nyt minusta tuntuu, että anteeksianto ei ole enää ylivoimainen tehtävä.

Vihaa ei voi hypätä yli. Se on lämmin tunne, joka pitää puoliani. Vihan ilmaiseminen ei vahingoita, kun se tapahtuu turvallisessa ja ymmärtäväisessä ympäristössä. Ihan toinen asia on se, että vihaan voi jäädä kiinni, jos sitä alkaa helliä.

Hylkääminen

Oheinen kuva kertoo tunnelmista, jotka sopivat hyvin kiirastorstaihin. Hylkäämisen tunnot ovat ehkä kaikkein syvimpiä ja kipeimpiä tuntoja, mitä minulla on. Niiden juuret ovat isäni varhaisessa kuolemassa: yhtäkkiä hän oli vain poissa, ja minä pieni poikanen koin jossain syvällä sisälläni, että se oli minun syytäni.

Hylkäämisen kokemuksella on taipumus aktivoitua tietyissä tilanteissa. Niin on käynyt nytkin. Tein työyhteisöäni varten perusteellisen kehittämistyön, joka sai ulkopuoliselta, puolueettomalta arvioitsijalta ja työn ohjaajalta erinomaisen palautteen. Työyhteisössäni työn lopputulos otettiin kuitenkin tylysti vastaan. Turhauma, pettymys, viha ja hylkääminen risteilevät mielessäni.

En suostu kuitenkaan katkeroitumaan. Se olisi pahinta mitä minulle voisi tapahtua. Niinpä olen päättänyt antaa anteeksi. Se ei tarkoita silti sitä, että tunteiden laineet olisivat tyyntyneet. Tiedän, että prosessi jatkuu, mutta antaudun siihen ja annan sen tehdä tehtävänsä. Ja ehkäpä yksi sen tehtävistä on pieneltä osin laimentaa sitä alkuperäistä, syvälle juurtunutta hylkäyskokemusta.

Vielä hengissä

Melkein hävettää, että olen ollut täällä niin hiljaa viime kuukaudet. Kevät on näihin asti ollut hyvin kiireinen, sillä olen viimeistellyt töitteni ohella erästä tutkimustyötäni. Nyt olen saanut sen kuitenkin pois käsistäni, joten sikäli helpottaa.

Juuri nyt tuntuu siltä, että takki on aika tyhjä. Kun jokin urakka päättyy, elimistö ja aivot käyvät vielä jonkin aikaa kierroksilla, ennen kuin rauhoittuvat. Kovasti tekee mieleni uppoutua pitkästä aikaa johonkin hyvään kirjaan. On melkein rikollista, että olen ehtinyt tämän vuoden puolella lukemaan niin vähän.

Kerroin aiemmin, että olen nyt aika lailla innostunut valokuvauksesta. Se onkin ollut viime aikoina hiihdon lisäksi melkein ainut harrastus, mihin on ollut aikaa. Valokuvauskalustoni on nykyisellään varsin monipuolinen: kamera ja kuusi objektiivia ja runsaasti muita tarvikkeita. Ohessa yksi kuva, jonka olen ottanut makro-objektiivillani.

Odotan jo innolla kesää, jotta pääsen luontoon vaeltelemaan kamerani kanssa. Erityisesti makrokuvaus kiehtoo minua kovasti. Odottakaahan perhoset ja muut siivekkäät, täältä tullaan...

Joulumieli

Miehen mieli virittäytyy jouluun. Päällimmäisenä on jonkinlainen vapauden tunne; onhan loma ja voisin periaatteessa tehdä monia kiinnostavia asioita, joita en muulloin ehdi tekemään.

Eniten imua on nyt valokuvauksessa. Olen jo päässyt harjoittelemaan uudella kamerallani ja olen lukenut aika paljon valokuvauksen teoriaa. Silti koen olevani vielä aivan aloittelija.

Kirjatkin kutsuvat, joten sukellus kirjastoon on vielä tiedossa ennen joulua. Elokuvatarjonta on joulun aikoihin todella runsas. Yksi parhaista on aattona nähtävä Ihmeellinen on elämä, klassikko johon en kyllästy, vaikka olen nähnyt sen monta kertaa.

Hiihtämään olisi päästävä. Lumesta se ei ole kiinni, sillä sitä on meillä päin runsaasti. Viime talvena lumille pääsi vasta tammikuussa, mutta ehdin silti hiihtää satoja kilometrejä talven aikana.

Tekee mieli kiittää sinua, joka tätä tekstiä luet - ja olet kenties lukenut aiempiakin tekstejäni. Joiltakuilta olen saanut palautettakin, erityinen kiitos siitä!

Toivotan sinulle oikein hyvää joulua!

Uusi valokuvauksen taso

Oheinen kuva liittyy äskettäin tekemääni ulkomaanmatkaan. Teki tosi hyvää nauttia viikon ajan lämmöstä ja auringosta. Tuntuu siltä, että nyt on synkeältä syksyltä taitettu niska.

Kuvailen matkoilla aika ahkerasti. Ennätys taitaa olla noin 1200 kuvaa matkaa kohti. Tosin tuo matka kesti kuukauden ja suuntautui maapallon toiselle puolen.

Valokuvaus on aina kiehtonut minua. Tähän mennessä en ole siihen kuitenkaan syvemmin perehtynyt. Nyt olen muutaman viikon ajan suorastaan uppoutunut aiheeseen. Tutustuin näet perusteellisesti järjestelmäkameroihin ja niiden ominaisuuksiin. Lopulta hankin itselleni Sony A300 -merkkisen kameran.

Luulenpa, että valokuvauksesta tulee nyt uuden kameran myötä minulle entistä rakkaampi harrastus. Otan mielelläni varsinkin henkilö- ja luontokuvia. Valokuvaustekniikassa minulla on vielä paljon opittavaa, mutta se tuntuu mukavalta haasteelta. Haluan oppia paitsi valokuvaustaitoja myös valokuvausta taiteena.

PS Oheinen kuva on otettu vanhalla digikameralla, ei uudella järkkärillä.

Säätelyä

Olen viettänyt viikon lomaa lepäillen, lueskellen ja lenkkeilen. Lisäksi minulla on ollut hauskaa puuhaa: yleiskaukosäätimen asentaminen. Meillä on ollut viisi erilaista kaukosäädintä, yksi kunkin laitteen ohjausta varten - melkoinen sirkus!

Asentaminen osoittautui varsin monimutkaiseksi prosessiksi. Ensin täytyi löytää laitekohtaiset koodit ja asentaa ne. Sitten tarvittiin nippu lisäkoodeja ohjaamaan erilaisia toimintoja ja lopuksi piti käyttää oppivaa toimintoa, jolla alkuperäiseltä kaukosäätimeltä luettiin yleiskaukosäätimen muistiin yksittäisiä toimintoja. Välillä käännyin valmistajan neuvonnan puoleen.

Nyt voin tyytyväisenä todeta: kaikki pelaa; uudelta yleiskaukosäätimeltä ei puutu mitään olennaista toimintoa.

Miten tällainen sinänsä lapsekas homma voi tuottaa tyydytystä? Luulen, että yhtenä syynä oli, että vastasin taas kerran älylliseen haasteeseen ja selviydyin haasteesta voittajana. Toisaalta elektroniset laitteet ovat jostain syystä aina kiehtoneet minua. Tärkeintä lienee kuitenkin se, että minulle tarjoutui jälleen tilaisuus leikkiä. Koen eläväni niin kauan kuin minulla riittää leikkimieltä.

Oikeastaan kaipaan sitä, että poikamainen leikkimieli minussa entisestään vahvistuisi, sillä se on elämää sykkivän sydämen ominaisuus.

Takkuamista

Viime ajat ovat olleet melkoista takkuamista: olen ollut melko rasittunut, valvoskellut ja tehnyt töitäni alavireisesti. Pelkkä töiden paljous ei ilmiötä selitä; syitä on syvemmälläkin.

Se etu tällaisesta rämpimisestä kuitenkin on, että se pakottaa pureutumaan perusteisiin. Miksi elän? Olenko arvokas tällaisena vajavaisena ja ongelmaisena miehenä? Mikä minun tärkein tehtäväni tässä maailmassa on? Mitä haluan vielä tulevina vuosina kaikkein eniten ja sydämestäni tehdä? Keneen turvaudun?

Moni asia on sentään tuntunut näinäkin aikoina mielekkäältä. (Siitä päättelen, etten ole kuitenkaan masentunut.) Yksi näistä on marjastus. Oleme poimineet viime kuukausuina nelisensataa litraa marjoja, viimeksi puolukkaa yli 200 litraa. Kauneimpia näkyjä mitä tiedän, on punainen puolukkamatto vihreän sammalen päällä. Nautin myös luonnossa liikkumisesta. Se on samalla luontevaa kuntoilua.