Vuorotteluvapaa lähestyy

Kesäloma alkaa olla lopuillaan. Mieluisin lomareissu oli kiertomatka, joka suuntautui Keski-Suomeen ja sieltä Tampereelle. Tapasimme sukulaisia ja ystäviä. Tampereelle vietimme helteisiä päiviä hotellissa, jossa sisälämpötila ei hievahtanut noin 30 asteesta alaspäin millään konstilla. Mutta ihan mukavaa silti oli, sillä saatoimme pulahtaa Näsijärveen tuon tuosta.

Tunnelmat ovat olleet myönteiset yhtä sielunelämän koukkausta lukuun ottamatta. En tiedä, onko tällainen syväluotaus lomisin minulle välttämätön mutta kovin tavallinen se ainakin on.

Lomaani on värittänyt vahvasti vuorotteluvapaani lähestyminen. Nyt sen alkuun on enää vajaa kuukausi, ja siihen liittyvät valmistelut ovat täydessä käynnissä. Vuorotteluvapaalla minulla ja vaimollani on suunnitelmissa tehdä jotain ennenkokematonta, josta en ole valmis vielä kirjoittamaan. Jännittävää siitä joka tapauksessa on tulossa...

Täpärä pelastuminen

Kävelin eilen illalla järven rantapolulla ja otin kuvia vesilinnuista. Kuulin koiran haukuntaa ja huutoja. Kuulosti ihan siltä kuin koiraa olisi juoksutettu viskatun kapulan perässä. Kun menin lähemmäksi, huomasin, että lahdukan toisella puolella todellakin puuhattiin jotakin koiran kanssa, mutta huutojen sävyssä ja koko touhuamisessa oli outo sävy.

Sitten äkkäsin, että koirahan porskutti avannossa - se oli pudonnut jäihin. Nuorelta näyttävä pariskunta yritti sohia keppien kanssa koiraa pois avannosta, tuloksetta. Mitä lähemmäs tulin, sitä epätoivoisemmalta koiran pelastuspuuhat vaikuttivat.

Sitten tapahtui jotakin hyvin yllättävää. Jää petti miehen alta, joka yritti tavoittaa koiraa avannosta. Tajusin heti, että tilanne oli vakava. Avannosta oli rantaan matkaa toistakymmentä metriä ja sillä kohtaa oli syvää. Nainen alkoi huutaa paniikissa täyttä kurkkua - venäjäksi - ja yritti mennä auttamaan miestä.

Heitin repun selästäni, riisuin puseroni ja juoksin metsään hakemaan kättä pidempää. Löysin kaksi pitkähköä riukua, risusavotassa taannoin katkottuja puita, ja menin niiden kanssa jäälle.

Ilmeisimmältä vaaralta näytti, että vaimo putoaa kohta samaan avantoon kuin mies, sillä hän oli aivan hysteerinen ja pyrki miehensä luokse. Sain vaivoin talutetuksi hänet rannalle, välillä hän upposi vyötäisiään myöten veteen. Puhuin hänelle englantia, jota hän tuntui jonkin verran ymmärtävän, mutta vasta kun sanoin hänelle "itis suda!", hän suostui perääntymään. Tuo käskysana minulle on kai jäänyt mieleen Tuntemattomasta sotilaasta; venäjää en osaa juuri lainkaan.

Sitten ojensin riu'un miehelle ja kehotin häntä tarttumaan siihen toisesta päästä. Niin sitten kiskoin miehen vähä vähältä avannosta ensin jäälle ja sitten jäätä pitkin mahallaan liukuen turvaan.

Mies oli rannalle päästyään aivan näännyksissä ja jäi maahan makaamaan. Nainen kiskoi häneltä märät vaatteet pois, heittäytyi hänen päälleen ja hieroi häntä voimakkaasti - kiljuen täyttä kurkkua. Annoin naiselle kuivan puseroni, jonka hän kietoi miehen ympärille. Itse olin uponnut veteen vain polvia myöten.

Tein kännykälläni hätäilmoituksen, joka kesti jonkin aikaa, koska virkailijalle tuotti vaikeuksia paikantaa onnettomuuspaikkaa selityksistäni huolimatta. Siinä vaiheessa kun pelastuspartio tuli perille, nuoripari oli jo lähtenyt heitä vastaan. He pääsivät heti sairasautoon.

Ensimmäisinä tuli paikalle kaksi sukeltajaa, jotka yrittivät pelastaa koiraa avannosta. Muutama minuutti ennen sukeltajien tuloa koira oli lakannut vinkumasta. Sukeltajat eivät löytäneet koiraa, joten se lienee tuolloin uponnut jo pohjaan. Heidän näkyvyyttään haittasi sakea jäähilepilvi. Koira parka! Kaunis musta koira, liekö ollut mäyräräkoira, en tiedä, koska näin vain pään.

Jälkikäteen olin hyvin helpottunut ja kiitollinen. Kiitollinen siitä, että nuoripari pelastui ja kiitollinen sitä, että minun ei tarvinnut olla todistamassa heidän hukkumistaan. Todellinen vaara oli, että kummatkin olisivat menehtyneet ilman apua.

Vihaa ei voi hypätä yli

Olen taas kerran huomannut, että viha on elettävä läpi, jotta se täyttäisi tehtävänsä. Vihan tehtävä on siivota kuona tunne-elämästä. Jos sen ei anneta sitä tehdä, se koteloituu, happanee ja muuntuu vähitellen katkeruudeksi ja masennukseksi.

Yritin pääsiäisen aikaan hypätä oman vihani yli. Kerroin viime jutussani vihaa, hylkäämistä ja loukkaantumista aiheuttaneista tapahtumista. Kerroin myös, että olin päättänyt antaa anteeksi. Tein siinä sinänsä oikein, mutta erehdyin aliarvioimaan vihan merkityksen.

Kun sitten pääsiäisen jälkeen palasin töihin ja tapasin asianosaisia, vihan laineet löivät ylitseni. En päästänyt suuttumustani ilmoille, mutta käsitin, että minun on pakko käydä vihani läpi. Niinpä sitten samaisena iltana ilmaisin vihani kotioloissa niin suoraan ja voimakkaasti kuin osasin - sanallisesti. Koin, että se helpotti oloani.

Seuraavana päivänä pystyinkin jo kertomaan melko rauhallisesti ja suoraan työtovereilleni, mikä minua oli suututtanut. Sisäinen paine helpotti heti. Nyt minusta tuntuu, että anteeksianto ei ole enää ylivoimainen tehtävä.

Vihaa ei voi hypätä yli. Se on lämmin tunne, joka pitää puoliani. Vihan ilmaiseminen ei vahingoita, kun se tapahtuu turvallisessa ja ymmärtäväisessä ympäristössä. Ihan toinen asia on se, että vihaan voi jäädä kiinni, jos sitä alkaa helliä.

Hylkääminen

Oheinen kuva kertoo tunnelmista, jotka sopivat hyvin kiirastorstaihin. Hylkäämisen tunnot ovat ehkä kaikkein syvimpiä ja kipeimpiä tuntoja, mitä minulla on. Niiden juuret ovat isäni varhaisessa kuolemassa: yhtäkkiä hän oli vain poissa, ja minä pieni poikanen koin jossain syvällä sisälläni, että se oli minun syytäni.

Hylkäämisen kokemuksella on taipumus aktivoitua tietyissä tilanteissa. Niin on käynyt nytkin. Tein työyhteisöäni varten perusteellisen kehittämistyön, joka sai ulkopuoliselta, puolueettomalta arvioitsijalta ja työn ohjaajalta erinomaisen palautteen. Työyhteisössäni työn lopputulos otettiin kuitenkin tylysti vastaan. Turhauma, pettymys, viha ja hylkääminen risteilevät mielessäni.

En suostu kuitenkaan katkeroitumaan. Se olisi pahinta mitä minulle voisi tapahtua. Niinpä olen päättänyt antaa anteeksi. Se ei tarkoita silti sitä, että tunteiden laineet olisivat tyyntyneet. Tiedän, että prosessi jatkuu, mutta antaudun siihen ja annan sen tehdä tehtävänsä. Ja ehkäpä yksi sen tehtävistä on pieneltä osin laimentaa sitä alkuperäistä, syvälle juurtunutta hylkäyskokemusta.

Vielä hengissä

Melkein hävettää, että olen ollut täällä niin hiljaa viime kuukaudet. Kevät on näihin asti ollut hyvin kiireinen, sillä olen viimeistellyt töitteni ohella erästä tutkimustyötäni. Nyt olen saanut sen kuitenkin pois käsistäni, joten sikäli helpottaa.

Juuri nyt tuntuu siltä, että takki on aika tyhjä. Kun jokin urakka päättyy, elimistö ja aivot käyvät vielä jonkin aikaa kierroksilla, ennen kuin rauhoittuvat. Kovasti tekee mieleni uppoutua pitkästä aikaa johonkin hyvään kirjaan. On melkein rikollista, että olen ehtinyt tämän vuoden puolella lukemaan niin vähän.

Kerroin aiemmin, että olen nyt aika lailla innostunut valokuvauksesta. Se onkin ollut viime aikoina hiihdon lisäksi melkein ainut harrastus, mihin on ollut aikaa. Valokuvauskalustoni on nykyisellään varsin monipuolinen: kamera ja kuusi objektiivia ja runsaasti muita tarvikkeita. Ohessa yksi kuva, jonka olen ottanut makro-objektiivillani.

Odotan jo innolla kesää, jotta pääsen luontoon vaeltelemaan kamerani kanssa. Erityisesti makrokuvaus kiehtoo minua kovasti. Odottakaahan perhoset ja muut siivekkäät, täältä tullaan...

Joulumieli

Miehen mieli virittäytyy jouluun. Päällimmäisenä on jonkinlainen vapauden tunne; onhan loma ja voisin periaatteessa tehdä monia kiinnostavia asioita, joita en muulloin ehdi tekemään.

Eniten imua on nyt valokuvauksessa. Olen jo päässyt harjoittelemaan uudella kamerallani ja olen lukenut aika paljon valokuvauksen teoriaa. Silti koen olevani vielä aivan aloittelija.

Kirjatkin kutsuvat, joten sukellus kirjastoon on vielä tiedossa ennen joulua. Elokuvatarjonta on joulun aikoihin todella runsas. Yksi parhaista on aattona nähtävä Ihmeellinen on elämä, klassikko johon en kyllästy, vaikka olen nähnyt sen monta kertaa.

Hiihtämään olisi päästävä. Lumesta se ei ole kiinni, sillä sitä on meillä päin runsaasti. Viime talvena lumille pääsi vasta tammikuussa, mutta ehdin silti hiihtää satoja kilometrejä talven aikana.

Tekee mieli kiittää sinua, joka tätä tekstiä luet - ja olet kenties lukenut aiempiakin tekstejäni. Joiltakuilta olen saanut palautettakin, erityinen kiitos siitä!

Toivotan sinulle oikein hyvää joulua!

Uusi valokuvauksen taso

Oheinen kuva liittyy äskettäin tekemääni ulkomaanmatkaan. Teki tosi hyvää nauttia viikon ajan lämmöstä ja auringosta. Tuntuu siltä, että nyt on synkeältä syksyltä taitettu niska.

Kuvailen matkoilla aika ahkerasti. Ennätys taitaa olla noin 1200 kuvaa matkaa kohti. Tosin tuo matka kesti kuukauden ja suuntautui maapallon toiselle puolen.

Valokuvaus on aina kiehtonut minua. Tähän mennessä en ole siihen kuitenkaan syvemmin perehtynyt. Nyt olen muutaman viikon ajan suorastaan uppoutunut aiheeseen. Tutustuin näet perusteellisesti järjestelmäkameroihin ja niiden ominaisuuksiin. Lopulta hankin itselleni Sony A300 -merkkisen kameran.

Luulenpa, että valokuvauksesta tulee nyt uuden kameran myötä minulle entistä rakkaampi harrastus. Otan mielelläni varsinkin henkilö- ja luontokuvia. Valokuvaustekniikassa minulla on vielä paljon opittavaa, mutta se tuntuu mukavalta haasteelta. Haluan oppia paitsi valokuvaustaitoja myös valokuvausta taiteena.

PS Oheinen kuva on otettu vanhalla digikameralla, ei uudella järkkärillä.