Olen taas kerran huomannut, että viha on elettävä läpi, jotta se täyttäisi tehtävänsä. Vihan tehtävä on siivota kuona tunne-elämästä. Jos sen ei anneta sitä tehdä, se koteloituu, happanee ja muuntuu vähitellen katkeruudeksi ja masennukseksi.Yritin pääsiäisen aikaan hypätä oman vihani yli. Kerroin viime jutussani vihaa, hylkäämistä ja loukkaantumista aiheuttaneista tapahtumista. Kerroin myös, että olin päättänyt antaa anteeksi. Tein siinä sinänsä oikein, mutta erehdyin aliarvioimaan vihan merkityksen.
Kun sitten pääsiäisen jälkeen palasin töihin ja tapasin asianosaisia, vihan laineet löivät ylitseni. En päästänyt suuttumustani ilmoille, mutta käsitin, että minun on pakko käydä vihani läpi. Niinpä sitten samaisena iltana ilmaisin vihani kotioloissa niin suoraan ja voimakkaasti kuin osasin - sanallisesti. Koin, että se helpotti oloani.
Seuraavana päivänä pystyinkin jo kertomaan melko rauhallisesti ja suoraan työtovereilleni, mikä minua oli suututtanut. Sisäinen paine helpotti heti. Nyt minusta tuntuu, että anteeksianto ei ole enää ylivoimainen tehtävä.
Vihaa ei voi hypätä yli. Se on lämmin tunne, joka pitää puoliani. Vihan ilmaiseminen ei vahingoita, kun se tapahtuu turvallisessa ja ymmärtäväisessä ympäristössä. Ihan toinen asia on se, että vihaan voi jäädä kiinni, jos sitä alkaa helliä.
