Kuihtunut intohimo

Katsoin eilen illalla Kultaisen liigan lähetystä Roomasta. Tuntui tosi pahalta, kun Tero Pitkämäki keihästi pituushyppääjän. En muista nähneeni mitään vastaavaa, vaikka olen seurannut urheilua pienestä pitäen. En osannut niinkään surra Salim Sdirin kohtaloa, vaikka hän oli uhri ja tahaton kärsijä; enhän häntä lainkaan tunne. Sen sijaan Teroa kävi sääliksi. Hän on mielestäni ollut esimerkillinen urheilija, joka käyttäytyy fiksusti myös kentän ulkopuolella. Hänellä on terveitä mielipiteitä.

Aikoinaan seurasin urheilua suurella intohimolla. Elin hyvin vahvalla tunteella mukana, kun esimerkiksi Lasse Viren, Juha Mieto ja Mika Myllylä menestyivät. Senkaltaista riemua olen hyvin harvoin muutoin kokenut.

Sitten tulivat Lahden MM-kisat ja dopingskandaalit. Sen jälkeen on tullut skandaalia toisensa perään eri puolilla maailmaa. Tämä kaikki on vaikuttanut minuun niin, etten enää innostu urheilusta läheskään sillä intensiteetillä kuin aiemmin. En tiedä, johtuuko on innostuksen hiipuminen osittain iän karttumisestakin.

Silti seuraan edelleen urheilua mielenkiinnolla, etenkin MM-kiekkoa, yleisurheilua, hiihtoa ja mäkihyppyä. Minua sytyttävät yhä suomalaisten hyvät suoritukset suurkisoissa, mutta intohimo tuskin koskaan enää palaa.

Makua elämään mustikasta

Loma on päättynyt ja työt ovat alkaneet – nihkeästi. Ehkä se on hyväkin merkki, että töiden aloittaminen tökkii: loma on irtauttanut kunnolla töistä. Oli miten oli, tuntuu inhottavalta kohdata jälleen töiden mukanaan tuomia huolia ja pelkoja. Tajuan kuitenkin, että ne on nimenomaan kohdattava, jotta niiden teho heikkenisi.

Loman aikana teimme muutaman reissun, yhden ulkomaille ja yhden pitkähkön automatkan Suomessa. Luin tuhansia sivuja kirjallisuutta, muun muassa useita Henning Mankelin romaaneja, en dekkareita (ne minä olen jo kaikki lukenut). Tapasimme sukulaisia ja ystäviä, mutta jäi sellainen olo, että enemmänkin olisi saanut olla kontakteja. Aloin tuntea jossain vaiheessa erakoitumisen ensioireita...

Eilen piipahdin ensi kerran mustikassa. Riipaisin aivan lenkkipolun varrelta muutaman litran. Alkoi tuntua, että marjastusinto (tai niin kuin kotiseutuni murteessa sanottaisiin: iili) on taas kerran löytymässä. Monesti ennenkin olen kokenut itseni laiskaksi ja innottomaksi aloittamaan marjastuskautta, mutta kun olen päässyt alkuun, en ole lopettanut ennen kuin pakastimessa on ollut satoja litroja mustikoita, puolukoita, mansikoita ja mustia viinimarjoja. Ennätys on toissa kesältä: yhteensä 550 litraa. No, ne eivät ole minun yksin poimimiani; vaimollakin on siinä oma, merkittävä osuutensa.