Olen syntynyt pienehkössä pitäjässä syrjäkylällä ja viettänyt siellä lapsuuteni. Lähistöllä ei ollut taloja, joissa olisi ollut samanikäisiä poikia tai tyttöjä. Minulla oli kyllä veljiä mutta ikäerot olivat aika suuria.
Niinpä totuin lapsuudessa olemaan paljon yksikseni, puuhailemaan ja nikkaroimaan omissa oloissani. Pienestä pitäen vetäydyin usein kamariin lukemaan. Koulu sijaitsi lähellä kotia, ja siellä oli kirjasto, jonka ahkera asiakas olin.
Koulussa minulla kyllä oli kavereita, ja heidän kanssaan meillä oli huimia leikkejä. Keksin välituntiseikkailujen juonet lukemieni kirjojen pohjalta.
Koko elämäni olen ollut jollain tapaa peräkamarin poika. Vaikka työn myötä olen saanut vastuullisia tehtäviä ja joutunut paljon esiintymään, tuo perusvire on säilynyt. Pelkäsin nuorena esiintymistä kuin ruttoa. Runsaan harjoituksen myötä olen kuitenkin oppinut siitä jopa nauttimaan.
Peräkamari-ilmiö tulee esiin tilanteissa, jossa joudun olemaan isoissa ta suurehkoissa porukoissa, joissa on paljon outoja ihmisiä. Koen jokseenkin aina aluksi ujoutta ja osattomuutta. Minulla on sellainen tunne, etten kuulu tähän porukkaan, vaikka työni puolesta tosiasiassa kuulunkin. Kun sitten saan kontaktia joihinkin ihmisiin, arkuus hellittää. Saatan sitten jutella paljonkin ja monen ihmisen kanssa.
Viimeksi viime viikolla törmäsin jälleen näihin tuntoihin. Hallitsevia ne eivät ole mutta häiritseviä kylläkin. Luulenpa, etten niistä koskaan eroon pääse.
6.3.2007
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
5 kommenttia:
Moi, taasen!
Nuo peräkamaritunnot ovat niin kovin suomalaisia! Uskoisin, että myös joillekin naisille.
Itse ainakin muistan peräkamarin kaikkein merkityksellisimpänä paikkana lapsuudesta: sieltä herättiin, kun aurinko nousi.
Sieltä se nousee edelleen. :)
Mulle käsite 'peräkammarin poika' on varsin negatiivinen. Tarkoittaa sellaisia miehiä, jotka todellakin ovat jääneet vanhempiensa kontolle. Se mistä puhut on mun käsitemaailmassani 'sosiaalisten tilanteiden pelkoa'. Tunnistan sen itsestänikin. Ehkä siihen on osin saman syyt kuin tuohon peräkammariin juuttumiseenkin, mutta se miten sä olet hallinnut pelkoasi ja mennyt sitä kohti on ihailtavaa.
Nykyään puhutaan myös temperamenttieroista. Eivät kaikki ole sosiaalisissa tilanteissa rohkeita mutta kaikki pystyvät oikein kannustettuna selviytymään niistä :o)
Kiitos, Iiris, kommentista!
Sosiaalisten tilanteiden pelosta on todellakin kyse, ja nimenomaan uusien, ennenkokemattomien tilanteiden pelosta. Vierastan myös jäykkiä, paskantärkeitä tilanteita.
Kuten jutussani kirjoitin, useimmissa tilanteissa en enää pelkää esiintymistäkään, vaan jopa nautin siitä. Pidän aika paljon puheita, juonnan tilaisuuksia ja vedän kokouksia.
Täytyypä tutustua blogiisi; ensivaikutelma oli myönteinen!
Uih,
nyt vähän punastuttaa. ;-) Kun tuli hiukka liian runollinen lause tuohon kommentiini yllä.
Joo. Kyllähän peräkamaripoika-käsite on tuttu sen kirjaimellisessakin merkityksessä.
Muutin itse joskus takaisin pariksi vuodeksi maalle ja tapasin konkreettisesti peräkamaritodellisuutta. Sen jälkeen taisin olla itsekin vähän metsäläisen oloinen...:)
Esiintymispelko on erittäin yleistä myös naisilla, ja myös sosiaalisten tilanteiden kaihtaminen. Sitä kai halusin sanoa.
Pelkojensa kohtaaminen ja aktiivinen harjoitus häivyttää pelot lopulta. Niin kävi itsellenikin. Eli sitä kautta tilanne voi myös vapautua omaksi iloksi.
Toisaalta en ole ihan varma, kuinka suuri osa "peräkamaripeloista" on sitä, ettei tule ymmärretyksi oikein.
Itselläni se on pahinta. Kieli kun luo yhteyden muihin - tai sitten ei. Hyväksyntäähän me kaikki haluamme, sellaisina kuin olemme.
Niinpä, Maaria, hylkäämistähän me taidamme pelätä melkein yhtä paljon kuin kuolemaa. Vuorovaikutus- ja esiintymistilanteissa on aina mahdollista, että tulenkin väärinymmäretyksi. Riski on kuitenkin otettava; erakkonakaan en viidy, ja aidoista kohtaamisista nautin.
Lähetä kommentti