Peräkamarin poika

Olen syntynyt pienehkössä pitäjässä syrjäkylällä ja viettänyt siellä lapsuuteni. Lähistöllä ei ollut taloja, joissa olisi ollut samanikäisiä poikia tai tyttöjä. Minulla oli kyllä veljiä mutta ikäerot olivat aika suuria.

Niinpä totuin lapsuudessa olemaan paljon yksikseni, puuhailemaan ja nikkaroimaan omissa oloissani. Pienestä pitäen vetäydyin usein kamariin lukemaan. Koulu sijaitsi lähellä kotia, ja siellä oli kirjasto, jonka ahkera asiakas olin.

Koulussa minulla kyllä oli kavereita, ja heidän kanssaan meillä oli huimia leikkejä. Keksin välituntiseikkailujen juonet lukemieni kirjojen pohjalta.

Koko elämäni olen ollut jollain tapaa peräkamarin poika. Vaikka työn myötä olen saanut vastuullisia tehtäviä ja joutunut paljon esiintymään, tuo perusvire on säilynyt. Pelkäsin nuorena esiintymistä kuin ruttoa. Runsaan harjoituksen myötä olen kuitenkin oppinut siitä jopa nauttimaan.

Peräkamari-ilmiö tulee esiin tilanteissa, jossa joudun olemaan isoissa ta suurehkoissa porukoissa, joissa on paljon outoja ihmisiä. Koen jokseenkin aina aluksi ujoutta ja osattomuutta. Minulla on sellainen tunne, etten kuulu tähän porukkaan, vaikka työni puolesta tosiasiassa kuulunkin. Kun sitten saan kontaktia joihinkin ihmisiin, arkuus hellittää. Saatan sitten jutella paljonkin ja monen ihmisen kanssa.

Viimeksi viime viikolla törmäsin jälleen näihin tuntoihin. Hallitsevia ne eivät ole mutta häiritseviä kylläkin. Luulenpa, etten niistä koskaan eroon pääse.