Vuorotteluvapaani on nyt suunnilleen puolivälissä. Tähän mennessä on tapahtunut paljon enemmän kuin ikinä olisin osannut kuvitella etukäteen. Elämä on ollut seikkailupitoista.
Olen ollut vapaaehtoistöissä kahdessa eri paikassa ja tavannut paljon hyväntahtoisia ja auttavaisia ihmisiä. Olen nähnyt monta mannerta ja valtamerta. Olen kiipeillyt Kaskadeilla ja eteläisillä alpeilla ja nähnyt uskomattoman hienoja vuori- ja vuonomaisemia - ja ottanut parikymmentä tuhatta valokuvaa.
Vapaaehtoistöissä tuli eteen monia ennenkokemattomia tilanteita, varsinkin suurkaupunkien liikenteessä ajellessani. Eksyin monta kertaa. Välillä hermot olivat niin kireällä, etten muista vastaavaa. Melkoinen kynnys oli täälläkin, kun piti opetella ajamaan vsemmanpuoleisessa liikenteessä.
Kaikki ihmiset, joita tapasin ja joihin tutustuin olivat minulle ennalta täysin tuntemattomia. Itse työ, jota tein, oli minulle myös uutta. Se että selvisin siitä, antoi aika tavalla tyydytystä.
Tuntuu, että nyt olen jonkinlaisessa taitekohdassa. Ajatukset alkavat ohjautua Suomeen paluuseen ja työhön. En haluasi ajatella vielä työasioita, mutta väkisinkin ne pyrkivät mieleen.
Mietin, millaisen jäljen tämä ainutkertainen aika jättää mieleeni. Toivoin löytäväni entistä rennompaa otetta elämään, avarakatseisuutta, väljyyttä sisäiseen maailmaani. En tiedä, olenko muuttunut mitenkään; se testataan vasta uusien haasteiden edessä. Jonkin verran pelottaa, että joudun toteamaan: oikeastaan mikään ei ole muuttunut...
