Koukkaus

Valvoin kuluneen viikon alkajaisiksi miltei koko yön. Aamulla tunnelmat olivat hyvin alavireiset, miltei synkät. Edessä oli pitkä päivä, sillä illalla oli vielä tärkeä kokous, joka normaalisti kestää kolme neljä tuntia.

Selvisin päivästä kuitenkin kohtalaisen hyvin. Asiaa auttoi se, että ehdin nukkua iltapäivän päätteeksi tunnin verran. Kokouskin sujui lopulta varsin mallikkaasti. Väsymys on kyllä vaivannut jossain määrin pitkin viikkoa, joka oli hyvin työntäyteinen ja muutoinkin raskas.

Minulle on melko tyypillistä, että silloin tällöin tulee jonkinlainen koukkaus sielun pohjamutiin. Usein se alkaa huonosti nukutulla yöllä. Valvottava asia on yleensä jonkinlainen huoli.

Se miksi juuri unettomuus on laukaiseva tekijä, johtuu kuutisen vuotta sitten läpikäymästäni työuupumusjaksosta. Uupumuksen aikana valvoin paljon ja uni oli kaikin puolin resuista. Olin masentunut ja koin, että jokainen risainen yö vahvisti masennustani – paremmin nukutut sitä vastoin rohkaisivat.

En ole ollut vuosiin masentunut (alakuloa en laske masennukseksi), mutta edelleen on niin, että valvominen nostaa uupumuksen aikaisia tuntoja pintaan. Ei tosin läheskään siinä määrin kuin vielä muutama vuosi sitten, mutta jossain määrin kuitenkin. Ikään kuin sisälläni olisi vielä kuilu, johon huono uni ja sen mukanaan tuoma väsymys minut imaisee.

Piilevä herkkyys

Ne jotka minut tuntevat, pitävät minua rauhallisena ja tasaisena tyyppinä, ja sellainen minä kai paljolti olenkin. Hyvin harvat ovat kuitenkaan päässeet kurkistamaan siihen herkkyyteen, mikä sisälläni asustaa. Muistan itse, että olin lapsena vilkas ja eläväinen – näin minulle on myös kerrottu – ja samalla herkästi ja syvästi kokeva.

Kahdeksanvuotiaana menetin äkillisesti isäni, ja sen seurauksena paljon lapsiominaisuudestani. Minusta tuli kerralla vakavamielinen taakankantaja. Valtaosa luontaisesta spontaaniudestani koteloitui. Ulkoinen käyttäytymiseni tasoittui huomattavasti.

Sisäinen herkkyyteni ei tietenkään mihinkään kadonnut; en vain saanut siihen enää kosketusta.

Yksi valtaväylä herkkyyden lähteille on silti säilynyt koko elämäni ajan: hyvä sana. Tämä voi olla ystävältä tai keltä tahansa kuultu tai sitten laatukirjallisuudesta luettu sana. Kirjojen kautta olen kokenut sykähdyttäviä elämyksiä, ja koen yhä. Jos luen ääneen jotain oikein hyvää kirjaa jollekulle, ääneni ei tahdo kestää; liikutun siinä määrin lukemastani.

Olen iloinen, että tämä herkkyys on edelleen olemassa. Joskus se tuntuu hieman kiusalliselta, mutta enimmäkseen se on minulle elämän merkki.

Peräkamarin poika

Olen syntynyt pienehkössä pitäjässä syrjäkylällä ja viettänyt siellä lapsuuteni. Lähistöllä ei ollut taloja, joissa olisi ollut samanikäisiä poikia tai tyttöjä. Minulla oli kyllä veljiä mutta ikäerot olivat aika suuria.

Niinpä totuin lapsuudessa olemaan paljon yksikseni, puuhailemaan ja nikkaroimaan omissa oloissani. Pienestä pitäen vetäydyin usein kamariin lukemaan. Koulu sijaitsi lähellä kotia, ja siellä oli kirjasto, jonka ahkera asiakas olin.

Koulussa minulla kyllä oli kavereita, ja heidän kanssaan meillä oli huimia leikkejä. Keksin välituntiseikkailujen juonet lukemieni kirjojen pohjalta.

Koko elämäni olen ollut jollain tapaa peräkamarin poika. Vaikka työn myötä olen saanut vastuullisia tehtäviä ja joutunut paljon esiintymään, tuo perusvire on säilynyt. Pelkäsin nuorena esiintymistä kuin ruttoa. Runsaan harjoituksen myötä olen kuitenkin oppinut siitä jopa nauttimaan.

Peräkamari-ilmiö tulee esiin tilanteissa, jossa joudun olemaan isoissa ta suurehkoissa porukoissa, joissa on paljon outoja ihmisiä. Koen jokseenkin aina aluksi ujoutta ja osattomuutta. Minulla on sellainen tunne, etten kuulu tähän porukkaan, vaikka työni puolesta tosiasiassa kuulunkin. Kun sitten saan kontaktia joihinkin ihmisiin, arkuus hellittää. Saatan sitten jutella paljonkin ja monen ihmisen kanssa.

Viimeksi viime viikolla törmäsin jälleen näihin tuntoihin. Hallitsevia ne eivät ole mutta häiritseviä kylläkin. Luulenpa, etten niistä koskaan eroon pääse.