En sure mutta hiukan huokaan...

Taas on kulunut vuosi edellisestä tämän blogin päivityksestä. Liekö jäljellä enää ketään, joka olisi pysynyt kanavalla. Yritän nyt tehdä parannusta ja kirjoittaa useammin.

Olen sinnitellyt reilun vuoden yrittäjänä ulkomailla. Starttirahan saanti on jo loppunut, joten nyt pitäisi tulla toimeen omillaan. Täytyy sanoa, että ihan helppoa se ei ole. Työtehtäviä ja asiakassuhteita ei ole vielä kovin paljon siunaantunut. On täytynyt opetella aiempaa selvästi niukempaan elintasoon ja kuluttamiseen. Onneksi tässä maassa eläminen on jonkin verran halvempaa kuin Suomessa.

Olen kuitenkin varsin tyytyväinen sen suhteen, että uskalsin jäädä pois säännöllisestä palkkatyöstä itsenäiseksi yrittäjäksi. Tuntuu hyvältä, kun voin varsin pitkälle päättää päiväohjelmani ja kun jää aikaa muullekin kuin työlle. Vapaa-aikaa on runsaasti, joten olen voinut harrastaa esimerkiksi kuntoilua ja valokuvausta mielin määrin.

Oikeastaan en sure paljon mitään siitä, mitä olen menettänyt, koska tilalle on tullut runsaasti muuta. Aineellinen puoli on selvästi vähentynyt, mutta henkinen ja hengellinen lisääntynyt. Uuteen kulttuuriin ja uusiin ihmisiin tutustuminen tarjoaa jatkuvasti kiinnostavia haasteita. Sen kyllä auliisti myönnän, että tunnen haikeutta siksi, että ystäviä ja sukulaisia on mahdollista nähdä suhteellisen harvoin.

Vaikein vaihe kuluneen vuoden aikana oli parin kolmen kuukauden sairastelujakso, joka alkoi ankaralla kuumeilulla. Sen kautta pääsin tutustumaan paikalliseen terveydenhoitojärjestelmään, joka osoittautui varsin kelvolliseksi. Opettiko tuo vaihe hitusen kärsivällisyyttä, en tiedä.

Uusiin tehtäviin

On kulunut noin vuosi siitä, kun viimeksi päivitin tämän blogin. Tuolloin olin miettimässä sitä, jatkanko entisessä työssäni vai etsiydynkö muualle. Kuluneen vuoden aikana on tapahtunut todella paljon ja varsin mullistavia asioita - ja olen todellakin hakeutunut uusiin tehtäviin.

Palasin viime vuoden loppukeväällä maailmalta, missä olin viettänyt yli kahdeksan kuukautta. Tulomatka oli jännittävä, sillä jouduimme viipymään Los Angelesissa viikon ylimääräistä Islannin tuhkapilven takia. Viisi eri kertaa pakkasimme laukkumme ja ajoimme taksilla lentoasemalle odottelemaan tuntikausiksi ja jopa koko päiväksi, kunnes sitten saimme kuulla, että tänäänkään emme pääsisi lähtemään matkaan.

Kotiin tultua vietin vielä melkein pari kuukautta epätietoisena siitä, mitä minun olisi viisasta tehdä työpaikan suhteen. Tuo oli aika ahdistavaa aikaa, jolloin rukoilin paljon. Päätös sanoutua irti työpaikastani, jossa olin palvellut parikymmentä vuotta, kypsyi mielessäni. Ja niinpä sitten toukokuun lopulla kävin jättämässä työpaikallani irtisanoutumisilmoitukseni, mikä tuli työtovereilleni täytenä yllätyksenä.

Tyhjän päälle en kuitenkaan hypännyt siinä mielessä, että vuorotteluvapaani aikana olin jo pitempään suunnitellut oman yrityksen perustamista. Kesän aikana sitten todella perustin oman yrityksen, rekisteröin sen ja hain starttirahaa. Starttiraha myönnettiin, ja nyt olen ollut jo puoli vuotta yrittäjänä - ulkomailla.

Taitekohdassa

Vuorotteluvapaani on nyt suunnilleen puolivälissä. Tähän mennessä on tapahtunut paljon enemmän kuin ikinä olisin osannut kuvitella etukäteen. Elämä on ollut seikkailupitoista.

Olen ollut vapaaehtoistöissä kahdessa eri paikassa ja tavannut paljon hyväntahtoisia ja auttavaisia ihmisiä. Olen nähnyt monta mannerta ja valtamerta. Olen kiipeillyt Kaskadeilla ja eteläisillä alpeilla ja nähnyt uskomattoman hienoja vuori- ja vuonomaisemia - ja ottanut parikymmentä tuhatta valokuvaa.





Vapaaehtoistöissä tuli eteen monia ennenkokemattomia tilanteita, varsinkin suurkaupunkien liikenteessä ajellessani. Eksyin monta kertaa. Välillä hermot olivat niin kireällä, etten muista vastaavaa. Melkoinen kynnys oli täälläkin, kun piti opetella ajamaan vsemmanpuoleisessa liikenteessä.

Kaikki ihmiset, joita tapasin ja joihin tutustuin olivat minulle ennalta täysin tuntemattomia. Itse työ, jota tein, oli minulle myös uutta. Se että selvisin siitä, antoi aika tavalla tyydytystä.

Tuntuu, että nyt olen jonkinlaisessa taitekohdassa. Ajatukset alkavat ohjautua Suomeen paluuseen ja työhön. En haluasi ajatella vielä työasioita, mutta väkisinkin ne pyrkivät mieleen.

Mietin, millaisen jäljen tämä ainutkertainen aika jättää mieleeni. Toivoin löytäväni entistä rennompaa otetta elämään, avarakatseisuutta, väljyyttä sisäiseen maailmaani. En tiedä, olenko muuttunut mitenkään; se testataan vasta uusien haasteiden edessä. Jonkin verran pelottaa, että joudun toteamaan: oikeastaan mikään ei ole muuttunut...

Karhuja ja vatukoita

Elän muutoksen keskellä. Kun vuorotteluvapaani alkoi kuukausi sitten, matkustin kohta muille maille. Nyt olen tehnyt jo vajaat kolme viikkoa vapaaehtoistöitä uudessa ympäristössä.

Millainen tämä uusi ympäristö sitten on? Täällä on varsin jylhät maisemat: metsäisiä vuoria, korkeita ja paikoin mahdottoman paksuja puita. Merelle on asuinpaikastani matkaa noin kilometri. Ilmasto muistuttaa Suomen ilmastoa mutta on jonkin verran lämpimämpi; syksyn merkkejä näkyy vähemmän kuin Suomessa. Kevään ensi kukat nousevat maasta jo tammikuun lopulla.

Aamuisin haemme lähimetsästä muutaman kymmenen metrin päästä karhunvatukoita puuron päälle. Kaupasta ostamme paikallisia pensasmustikoita, jotka ovat vähän imelämpiä kuin kotoisat metsämustikat. Persikoita, luumuja ja kirsikoita on kaupoissa runsaasti tarjolla, ja ne ovat selvästi maukkaampia kuin Suomesta saatavat.

Takapihalla näemme jokseenkin päivittäin oravan, joka on paljon laihempaa sorttia kuin suomalaiset oravat. Mustakarhut liikkuvat aivan lähimetsissä: pari päivää sitten löytyi sen jätöksiä parinkymmenen metrin päässä takapihalta. Roskapöntöissä pitää olla karhujen takia lukot.

Vapaaehtoistöitteni vuoksi olen saanut täällä liikkua laajalla alueella. Pisin reissu oli 400 kilometrin päähän sisämaahan. Sinne ajettiin mahtavien kanjonien läpi. Tein päivän matkan myös läheiselle saarelle, joka on 450 kilometriä pitkä.

Tehtäväni ovat tähän mennessä tuntuneet ihan mielekkäiltä ja haastavilta. Normaali päivätyöni tuntuu täältä katsoen etäiseltä, kuin unelta. Mieli on ollut varsin tyyni, uskaltaisinko sanoa, että miltei onnellinen...

Vuorotteluvapaa lähestyy

Kesäloma alkaa olla lopuillaan. Mieluisin lomareissu oli kiertomatka, joka suuntautui Keski-Suomeen ja sieltä Tampereelle. Tapasimme sukulaisia ja ystäviä. Tampereelle vietimme helteisiä päiviä hotellissa, jossa sisälämpötila ei hievahtanut noin 30 asteesta alaspäin millään konstilla. Mutta ihan mukavaa silti oli, sillä saatoimme pulahtaa Näsijärveen tuon tuosta.

Tunnelmat ovat olleet myönteiset yhtä sielunelämän koukkausta lukuun ottamatta. En tiedä, onko tällainen syväluotaus lomisin minulle välttämätön mutta kovin tavallinen se ainakin on.

Lomaani on värittänyt vahvasti vuorotteluvapaani lähestyminen. Nyt sen alkuun on enää vajaa kuukausi, ja siihen liittyvät valmistelut ovat täydessä käynnissä. Vuorotteluvapaalla minulla ja vaimollani on suunnitelmissa tehdä jotain ennenkokematonta, josta en ole valmis vielä kirjoittamaan. Jännittävää siitä joka tapauksessa on tulossa...

Täpärä pelastuminen

Kävelin eilen illalla järven rantapolulla ja otin kuvia vesilinnuista. Kuulin koiran haukuntaa ja huutoja. Kuulosti ihan siltä kuin koiraa olisi juoksutettu viskatun kapulan perässä. Kun menin lähemmäksi, huomasin, että lahdukan toisella puolella todellakin puuhattiin jotakin koiran kanssa, mutta huutojen sävyssä ja koko touhuamisessa oli outo sävy.

Sitten äkkäsin, että koirahan porskutti avannossa - se oli pudonnut jäihin. Nuorelta näyttävä pariskunta yritti sohia keppien kanssa koiraa pois avannosta, tuloksetta. Mitä lähemmäs tulin, sitä epätoivoisemmalta koiran pelastuspuuhat vaikuttivat.

Sitten tapahtui jotakin hyvin yllättävää. Jää petti miehen alta, joka yritti tavoittaa koiraa avannosta. Tajusin heti, että tilanne oli vakava. Avannosta oli rantaan matkaa toistakymmentä metriä ja sillä kohtaa oli syvää. Nainen alkoi huutaa paniikissa täyttä kurkkua - venäjäksi - ja yritti mennä auttamaan miestä.

Heitin repun selästäni, riisuin puseroni ja juoksin metsään hakemaan kättä pidempää. Löysin kaksi pitkähköä riukua, risusavotassa taannoin katkottuja puita, ja menin niiden kanssa jäälle.

Ilmeisimmältä vaaralta näytti, että vaimo putoaa kohta samaan avantoon kuin mies, sillä hän oli aivan hysteerinen ja pyrki miehensä luokse. Sain vaivoin talutetuksi hänet rannalle, välillä hän upposi vyötäisiään myöten veteen. Puhuin hänelle englantia, jota hän tuntui jonkin verran ymmärtävän, mutta vasta kun sanoin hänelle "itis suda!", hän suostui perääntymään. Tuo käskysana minulle on kai jäänyt mieleen Tuntemattomasta sotilaasta; venäjää en osaa juuri lainkaan.

Sitten ojensin riu'un miehelle ja kehotin häntä tarttumaan siihen toisesta päästä. Niin sitten kiskoin miehen vähä vähältä avannosta ensin jäälle ja sitten jäätä pitkin mahallaan liukuen turvaan.

Mies oli rannalle päästyään aivan näännyksissä ja jäi maahan makaamaan. Nainen kiskoi häneltä märät vaatteet pois, heittäytyi hänen päälleen ja hieroi häntä voimakkaasti - kiljuen täyttä kurkkua. Annoin naiselle kuivan puseroni, jonka hän kietoi miehen ympärille. Itse olin uponnut veteen vain polvia myöten.

Tein kännykälläni hätäilmoituksen, joka kesti jonkin aikaa, koska virkailijalle tuotti vaikeuksia paikantaa onnettomuuspaikkaa selityksistäni huolimatta. Siinä vaiheessa kun pelastuspartio tuli perille, nuoripari oli jo lähtenyt heitä vastaan. He pääsivät heti sairasautoon.

Ensimmäisinä tuli paikalle kaksi sukeltajaa, jotka yrittivät pelastaa koiraa avannosta. Muutama minuutti ennen sukeltajien tuloa koira oli lakannut vinkumasta. Sukeltajat eivät löytäneet koiraa, joten se lienee tuolloin uponnut jo pohjaan. Heidän näkyvyyttään haittasi sakea jäähilepilvi. Koira parka! Kaunis musta koira, liekö ollut mäyräräkoira, en tiedä, koska näin vain pään.

Jälkikäteen olin hyvin helpottunut ja kiitollinen. Kiitollinen siitä, että nuoripari pelastui ja kiitollinen sitä, että minun ei tarvinnut olla todistamassa heidän hukkumistaan. Todellinen vaara oli, että kummatkin olisivat menehtyneet ilman apua.

Vihaa ei voi hypätä yli

Olen taas kerran huomannut, että viha on elettävä läpi, jotta se täyttäisi tehtävänsä. Vihan tehtävä on siivota kuona tunne-elämästä. Jos sen ei anneta sitä tehdä, se koteloituu, happanee ja muuntuu vähitellen katkeruudeksi ja masennukseksi.

Yritin pääsiäisen aikaan hypätä oman vihani yli. Kerroin viime jutussani vihaa, hylkäämistä ja loukkaantumista aiheuttaneista tapahtumista. Kerroin myös, että olin päättänyt antaa anteeksi. Tein siinä sinänsä oikein, mutta erehdyin aliarvioimaan vihan merkityksen.

Kun sitten pääsiäisen jälkeen palasin töihin ja tapasin asianosaisia, vihan laineet löivät ylitseni. En päästänyt suuttumustani ilmoille, mutta käsitin, että minun on pakko käydä vihani läpi. Niinpä sitten samaisena iltana ilmaisin vihani kotioloissa niin suoraan ja voimakkaasti kuin osasin - sanallisesti. Koin, että se helpotti oloani.

Seuraavana päivänä pystyinkin jo kertomaan melko rauhallisesti ja suoraan työtovereilleni, mikä minua oli suututtanut. Sisäinen paine helpotti heti. Nyt minusta tuntuu, että anteeksianto ei ole enää ylivoimainen tehtävä.

Vihaa ei voi hypätä yli. Se on lämmin tunne, joka pitää puoliani. Vihan ilmaiseminen ei vahingoita, kun se tapahtuu turvallisessa ja ymmärtäväisessä ympäristössä. Ihan toinen asia on se, että vihaan voi jäädä kiinni, jos sitä alkaa helliä.